Tutkimukseni aineistona on radiossa Ylen Ykkösen kanavalla lauantaina 24. lokakuuta 1992 klo 19.15–19.25 luettu iltahartausteksti, lukijana päätoimittaja Jaakko Elenius Vaasasta. Tekstiä voi pitää tyypillisenä lukutekstinä, joskin uskonnollinen tekstityyppi vaikuttanee sekin puhunnokseen. Tekstin yleisvaikutelma on rauhallinen ja painokas – taukoja käytetään paljon ja leksikaaliset painot ovat laajalti säilyneet. Vaikkei rauhallisen puhetemponsa ja huolellisen artikulaationsa vuoksi tällaista puhunnosta voikaan pitää edustavana otoksena suomen kielestä yleensä, se on mielestäni hyvä lähtökohta rytmintutkimukselle juuri sen vuoksi, että se edustaa puhutun kielen muodollisinta ääripäätä ja antaa siten hyvän vertailupohjan muita kielimuotoja käsitteleville tutkimuksille. Tekstin makrotasolla rytmiin vaikuttavana tekijänä on tauotus. Löytämieni taukojen pituus vaihtelee aina 0,3:sta runsaaseen 2,5 sekuntiin saakka. Pisimmät, yli sekunnin tauot esiintyvät kaikki pisteen jälkeisissä asemissa¹, ja pisteenjälkeiset tauot ovat yleisesti ottaen selvästi muita taukoja pidempiä. Tauotus tottelee kauniisti syntaksia.

Taukojen ja taukojaksojen eli taukojen välisten puhejaksojen mielen­kiintoi­suutta rytmintutkimuksen kannalta lisää se, että vaikka pisin tauko­jen välinen puhejakso on liki 5 sekunnin mittainen, yli kolmannes tauko­jaksoista (43 kappa­letta 134:stä) on vain 2–6-tavuisia, mille välille taas sopii yli 80 % kaikista rytmi­jaksoista. Tauko- ja rytmi­jaksojen kestot menevät siis hyvin pitkälti päällekkäin. Keskimäärin taukojakso on 1,94 sekun­nin (11,1 tavun) mittainen, mitä voi puolestaan verrata rytmi­jaksojen keski­määräi­seen 0,80 sekunnin (4,6 tavun) mit­taan. Rytmijaksojen kestot vaihtelevat ajallisesti noin 0,2 ja 2,0 s välillä, ja vastaavasti tavuissa laskien 1:stä 12:een, keskiarvo 4,6. Suurin osa rytmi­jaksoista mahtuu välille 0,4–0,9 s ja 2–6 tavua. Ehkä vieläkin huomat­ta­vam­paa on, että rytmi­jaksossa on keskimäärin vain 1,5 sanaa (vaihtelu­väli 1/6–6 sanaa²; ks. kuvaa 1).

Rytmijakson³ eli puhetahdin yleisen määritelmän mukaan rytmijakso käsittää painollisen (tässä yhteydessä vahvapainoisen) tavun ja sitä seuraavat painottomat tavut (Sadeniemi 1949: 55, Strangert 1985: 2 jne.). Tätä tulkintaa olenkin pääpiirteissään noudattanut tekstiä analysoidessani, mutta ongelmaksi nousevat tällöin sellaiset painottomat tavut, jotka selvästi eivät kuulu edelliseen rytmijaksoon. Tällaisia tuuliajolla olevia painottomia tavuja löysin kahdesta yhteydestä. Ensinnäkin ovat tauonjälkeiset, ensimmäistä painollista tavua edeltävät painottomat tavut, jotka on ymmärrettävä joko täysin omaksi, painottomaksi rytmijaksokseen tai liitettävä ”esitahtina” (Iivonen et al. 1987: 236) seuraavaan puhetahtiin. Toisaalta löysin tekstistä yksittäistapauksia, jotka nostivat kysymyksen esitahdin asemasta yleensä: esimerkiksi tekstin toinen lause alkaa sanoilla ['maailmaj'järjestö syntyi ,pian 'toisen ,maailmansodaj 'jälkeen], jolloin kolmas rytmijakso käsittäisi sanat /syntyi pian/ ja neljäs sanat /toisen maailmansodan/. Kuitenkin sävelkulku⁴ herättää epäilyksiä sanan /syntyi/ lopulla äänenkorkeus laskee alas ja nousee uudelleen sanan /pian/ alussa. Koska perussävel F0 on rytmin tärkeä osatekijä (Grønnum 1993), tuntuisi luontevammalta lukea sana /pian/ pikemminkin seuraavan kuin edellisen rytmijakson osana. Tällöin rytmijakson määritelmään tehtäisiin se tarkennus, että rytmijakso voi käsittää mös painottoman (tai heikkopainoisen) esitahdin, jos edeltävät painottomat tavut jollakin perusteella eivät kuulu aiempaan rytmiseen yksikköön. Tällaisia perusteita voisivat olla sellaiset foneettiset ja fonologiset tekijät, jotka ovat muutenkin rytmin osatekijöitä (F0, kestot, äännelaadut jne.; Dauer 1987: 448–449). Ainakin Leinonen et al. (1990: 64) tuntuvat tällaisen esitahdin mahdollisuuden hyväksyvänkin "painoryhmissään" (betoningsgrupp).

Myös Matti Sadeniemen (1949) ”rytmiryhmän” käsite tukee rytmijakson väljempää määrittelyä. Sadeniemen rytmiset yksiköt jakautuvat kahteen pääluokkaan, ”foneettisiin” ja ”psyykillisiin”. Foneettista puhetahtia vastaavan rytmiryhmän ”muodostaa pääpainollinen solu [vastaa ”foneettista” tavua] ja sen yhteyteen mahdollisesti hahmottuvat pääpainottomat” (Sadeniemi 1949: 56; korostus lisätty). Sadeniemen ”foneettisen” puolen vastaava yksikkö, puhetahti, taas määräytyy puhtaasti painon sijainnin perusteella. Toisaalta kuitenkin Sadeniemi määrittelee painon havaintopohjaisesti ”psyykilliseksi aksentiksi” (mts. 61), joten hänen käsiteluokkiensa ero ei ehkä olekaan aivan selvä. Oleellista on se, että mikäli etusijalla ovat ”psyykilliset” käsitteet kuten hänen painon määritelmänsä perusteella olisi luonnollista, rytmijaksot rakentuvat hänen mallissaan ennen kaikkea sen mukaan, mitkä sanat ”hahmottuvat” samaan rytmiseen yksikköön kuuluviksi, ei niinkään mekaanisesti painon sijainnin perusteella.

Anders Eriksson (1991) on esittänyt paino- ja tavuajoitteisiksi katsottujen kielten eron taustalle painollisen tavun erilaisen aseman kielissä, joka heijastuu erisuuruisena vakiona painovälien (interstress interval) eli rytmijaksojen keston laskevassa yleisessä kaavassa

I_n = α + (n – 1)β

(mts. 40–46), missä I_n = n-tavuisen rytmijakson kesto, α = painollisen tavun kestovakio ja β = painottoman tavun kestovakio. Eriksson saa Dauerin (1983) aineiston perusteella β:n eli kulmakertoimen (suoran kaltevuuden) yleiseksi arvoksi kielestïä riippumatta noin 100 ms (97–119 ms, ks. taulukkoa 1), mikä on selvästi ristiriidassa ajoitteisuusdikotomian alkuperäisen tulkinnan kanssa – painoajoitteisissa kielissä kulmakertoimen (eli nopeuden, jolla rytmijakson kesto kasvaa tavumäärän lisääntyessä pitäisi olla pienempi kuin tavuajoitteisissa. Todellisuudessa (ks. kuvaa 2) ero eri luokkiin kuuluvien kielten välillä näyttääkin olevan y-akselin leikkauspisteen ilmaisevassa vakiossa, joka taas ilmaisee lähinnä painollisen tavun asemaa rytmijaksoissa. Kaavan voikin muuttaa muotoon:

I_n = a + 100n

missä vakio a on painoajoitteisille kielille noin 200 ms, tavuajoitteisille 100 ms. Erikssonin laskemat lineaariset regressioyhtälöt Dauerin (1983) viiden kielen aineistosta sekä vastaavasti omat mittaukseni iltahartaustekstin 20:n ensimmäisen taukojakson puhetahdeista ovat taulukossa 1. Jos lukuja tulkitsee Erikssonin tavoin, suomi näyttäisi siis kuuluvan painoajoitteisiin kieliin, joskin kaavan vakioarvo on suomessa niukasti pienempi (172 ms) kuin englannissa (201 ms) ja thaissa (220 ms).

Erikssonin kaavassa on se kuitenkin potentiaalinen vika, että (a) rytmijakson kesto korreloi parhaiten sen sisältämien äänteiden määrän kanssa (Eriksson 1991: 87), ja (b) painoajoitteisiksi katsotuissa kielissä yleisesti ottaen usempiäänteiset umpitavut ovat avotavuja yleisempiä (painoajoitteisissa päinvastoin). Kaava saattaakin näin ollen ilmaista vain eri tavutyyppien suhteen. Suomen yllättävä joutuminen painoajoitteisten kielten joukkoon voi siis selittyä sillä, että suomessa avotavut ovat umpitavuja vain niukasti yleisempiä (ks. taulukkoa 2).

Toisaalta suomea on ollut pahamaineisen vaikea sijoittaa koko dikotomiaan (Miller 1984). Osa selitystä saattaisi olla siinä, että suomea yhdistää painoajoitteisiin kieliin umpitavujen runsaus, mutta erottaa niistä painon heikkous ja siihen liittyvien seurannaisilmiöiden vähäisyys.

Alan Cruttendenin artikkelissa toistuvien leksikaalisten yksiköiden painosta (Cruttenden 1993) kielet jaetaan kahteen ryhmään sen perusteella, menettääkö vai säilyttääkö toistuva sana-aines painonsa. Eräs esimerkki tällaisesta puhunnoksesta on seuraava dialogi:

A: I make the answer sixteen point one.

B: Well, I make it twenty-six point one.

Kysymys on siis siitä, toteutuuko kontrastissa toistuva osa ”point one” painollisena vai ei. Deaksentoivisvoittoisissa kielissä (kuten englanti) aines toistuessaan menettää painonsa, reaksentoivisvoittoisissa kielissä (tai -kielimuodoissa; esim. jotkut romaanisten kielten muodot) toistuvakin aines saa painon. Ainakin tutkimani tekstin perusteella suomi kuuluu ”deaksentoiviin” kieliin, sillä painon saa kontrastoiva sana-aines: [työtätekeviä, 'työttömiä tai työnteosta 'kieltäytyviä]. Painot eivät esimerkkipuhunnoksessa ole voimakkaita (kuten eivät suomessa yleensäkään), mutta selvästi eroavien leksikaalisten ainesten kohdalla.

Hieman poikkeava on seuraava useita lauseita käsittävä kontrastiesimerkki:

'ihmisarvo 'ei perustu ,ihmisem 'moraaliseel 'laatuun [– –]
'ihmisarvo ei perustu 'uskoon [– –]
'ihmisarvo ei myöskääm perustu 'ihmisen ,työn 'tuottavuuteen [– –]

Keskeinen kontrasti on kunkin lauseen lopussa olevilla sanoilla tai sanaliitoilla, ja ne toteutuvatkin vahvoin painoin, ja kieltoverbi, joka muuten tekstissä aina on painollinen, vastaavasti toistuessaan menettää painonsa. Kuitenkin lauseen­alkui­nen /ihmis­arvo/ on jostakin syystä aina painollinen. Tässä saattaa olla kysymys Leinosen, Vihannan ja Pitkäsen aavistelemasta suomen lauserytmin pyrkimyk­ses­tä vasen­painoisuuteen (Leino­nen et al. 1990: 98), koska kautta koko tekstin lauseen alussa painottomina ovat kor­keintaan ”kieliopilliset” sanat, konjunk­tiot, kopula­verbit ja pronominit. Lauseen ensim­mäinen substantiivi on yleensä säilyt­­tänyt painonsa – kuten substantiivit tekstissä toisaalta muutenkin.

Vahva paino näyttää suomessa sidotun leksikaaliseen pääpainoon, toisin sanoen vaikka jokainen pääpaino ei toteudu painollisena, eivät vahvat painot­kaan juuri vaella pää­painol­lis­ten tavujen ulkopuolelle. Säännöstä on ainoastaan kaksi poikkeusta, yhdyssanat, joilla voi muukin kuin ensim­mäinen osa toteutua vahva­painoisena – yhdyssanaan voi näin tulla useitakin vahvo­ja painoja tai jopa aino­kainen jollekin jälkiosista⁵ –, ja lukusanat, jotka noudattavat varsin hyvin Kalevi Wiikin muotoi­le­mia painosääntöjä (Wiik 1975), jotka tässä yhteydessä voi karkeistaa muotoon ”tarkka määrä on tärkeämpää kuin suuruus­luokka”. Suuruus­luok­kaa osoittavat alkuliite tuhat- ja loppuliitteet -kymmentä, ‑sataa jäävät teks­tissä aina painotta ja lukusanan viimeinen, ykkösiä osoittava osa saa aina vahvan painon:

'neljäkymmentä'seitsemäv

tuhat'yhdeksänsataa,neljäkymmentä'viisi

'kuusisataa'kolme

Leksikaalisen painonsa menettävät odotetusti ensin konjunktiot, kopulaverbit sekä adpositiot, muilla sanoilla sanojen pääpainot ovat ensimmäkseen [sic] säilyneet (toteutuneet vahvoina painoina) tai heikentyneet (heikoiksi painoiksi); tästä kertoo sekin, että rytmijaksossa on keskimäärin vain 1,5 sanaa. Kieltoverbi sen sijaan vetää voimakkaasti vahvaa painoa, jopa fokuspainoa puoleensa: tekstin seitsemästä kieltoverbistä ainoastaan kaksi on painotonta, ja nämä kaksi ovat juuri edellä kontrastin yhteydessä mainitut tapaukset. Tätä voi pitää osatodisteena oletukselle, että kieltosanan voimakas painotus kieltolauseissa olisi pikemmin neutraali painotusmalli kuin todellinen osoitus emfaasista tai informaatiosisällöstä (vrt. Leinonen et al. 1990: 61).

Lähteet

Cruttenden, Alan (1993)

The de-accenting and re-accenting of repeated lexical items. LWP 41: 16–19.

Dauer, Rebecca M. (1983)

Stress timing and syllable timing reanalyzed. Journal of Phonetics 11: 51–62.

Dauer, Rebecca M. (1987)

Phonetic and phonological components of language rhythm. Proceedings XIth ICPhS. The Eleventh International Congress of Phonetic Sciences, August 1–7, 1987, Tallinn, Estonia, U.S.S.R. Academy of the Estonian S.S.R., Tallinn 1987. Vol. 5, pp. 447–450.

Eriksson, Anders (1991)

Aspects of Swedish Speech Rhythm. Gothenburg Monographs in Linguistics 9. Department of Linguistics, University of Göteborg, Göteborg.

Grønnum, Nina (1993)

Rhythm in regional variants of Standard Danish. LWP 41: 20–23.

Iivonen et al. (1990) =

Antti Iivonen & Terttu Nevalainen & Reijo Aulanko & Hannu Kaskinen: Puheen intonaatio. Gaudeamus, Helsinki.

Leinonen et al. (1990) =

Kari Leinonen & Veijo V. Vihanta & Antti J. Pitkänen: Om rytmen i finlandssvenska och sverigesvenska – ett bidrag till forskningen om finlandssvenskt uttal. Svenskan i Finland. SiF rapport 1. Seminariet i Tammerfors 12–13 okt. 1989. Skrifter utgivna av institutionen för filologi II vid Tammerfors universitet, nordisk filologi, NR 14, Tammerfors 1990. S. 49–100.

LWP 41 =

Working Papers 41. Proceedings of an ESCA Workshop on Prosody, September 27–29, 1993, Lund, Sweden. Ed. David House, Paul Touati. Department of Linguistics, Lund University, Lund 1993.

Viitteet

1. Tekstin pisteet (ja pilkut) on sijoitettu litteraatioon ns. piste- ja pilkkuintonaation sekä tekstuaalisen tiedon perusteella. Ainoastaan yhdessä tapauksessa jouduttiin tukeutumaan puolittaiseen kehäpäätelmään, kun selviä pisteintonaatiota ja 1,63 s taukoa seurannut lause tekstuaalisen tiedon perusteella edellytti oikeastaan pilkkua, ei pistettä edelleen. [Takaisin tekstiin]
2. Osittaisten sanojen rytmijaksot ovat todella mahdollisia, koska yhdyssana voi saada vahvan painon muillekin kuin alkuosalleen. [Takaisin tekstiin]
3. Perinteisestä terminologiasta poiketen käytän ”rytmijaksoa” puhetahdin synonyyminä [Takaisin tekstiin]
4. F0-analyysejä puhunnoksesta ei toistaiseksi ole tehty, joten sävelkululla tarkoitetaan tässä havaittua sävelkulkua. [Takaisin tekstiin]
5. Joissakin tapauksissa on tietysti mahdollista, ett� puhujan kannalta kyseessä on ollut sanaliitto, ei yhdyssana (esim. yhden/arvoinen, saman/arvoinen). [Takaisin tekstiin]