Merkityksen evoluutiomallista

Tommi Nieminen

Julkaistu teoksessa: Urho Määttä & Klaus Laalo (toim.): Kirjoituksia muoto- ja merkitysopista. Folia Fennistica & Linguistica 21. Tampereen yliopiston suomen kielen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja, Tampere 1998. 117–141.

1 Merkityksen pulma

Ollakseen pätevä semantiikan teorian on vastattava kahteen perustavaan kielellistä merkitystä koskevaan kysymykseen. Ensinnäkin teorian on selitettävä, luotava pohja sen ymmärtämiselle, miten kielellä on mahdollista merkitä eli miten todellisuus edustuu eli representoituu kielessä. Toisekseen semantiikan on teoreettisella tasolla selitettävä, miten kielellä on mahdollista tarkoittaa eli miten kieltä voidaan käyttää poimimaan todellisuudesta tarkoitteita ja viittaamaan niihin. Kysymykset ovat toistensa peilikuvat: merkitseminen vie todellisuudesta kieleen, tarkoittaminen kielestä todellisuuteen. Tarkoittaminen sinänsä jää osana pragmatiikkaa tästä esityksestäni sivuun, mutta koska tarkoittamisen tapa on selitettävä osana semantiikan teoriaa, joudun palaamaan sen ja merkityksen eroon käyttöteorian yleisimmän väärinymmärryksen korjaamiseksi.

Merkitsemiseen kuuluu kaksi osaongelmaa. Ensimmäinen koskee merkityksen intension häilyvyyttä eli mahdottomuutta pitävästi, ehdottomasti ja tyhjentävästi määritellä arkikielen sanaa tai ilmausta. Esimerkiksi sanaa /pöytä/ voi yrittää määritellä muodon tai käyttötarkoituksen mukaan, mutta lopputulokseksi jää, että on /pöytiä/, jotka eivät täsmää muotoon (/He käyttivät x:ää pöytänä/) tai funktioon (/X oli muodoltaan pöytä/), valittiinpa kriteeristö miten tahansa. Hyvin tavallinen kielellinen ilmiö on myös sanan merkityksen laajeneminen kaikkien määritelmiensä ulkopuolelle sanan konnotaatioiden tai satunnaisesti kuvailevien ominaisuuksien kautta (esimerkiksi käy /hiiri/ eläimenä ja atk-laitteena). Wittgensteinin (1953, § 27–32) mukaan ostensiivinen merkityksen määrittely on yleisestikin mahdotonta, tai täsmällisemmin määritelmä ilman tulkintaa ei riitä eikä määritelmä taas voi ohjata tulkintaa. Miten kielenpuhujien siis ylipäätään on mahdollista käyttää sanoja? Sillä ellei kielenpuhuja eksplisiittisesti tiedä, mitä sana ja johtaen ilmaus merkitsee, miten hänen on mahdollista ymmärtää edes omaa sanottavaansa? Häilyvyyden selittämistä pidän semantiikan teorian keskeisenä ongelmana. Paitsi että on selitettävä viestinnän, tulkinnan ja ymmärtämisen mahdollisuus häilyvääkin koodia käytettäessä, on myös selitettävä, miksi kielelliset koodit ovat häilyviä. Sitä ei sovi vähätellä satunnaiseksi ilmiöksi, koska se on olennainen ja aina läsnäoleva osa luonnollista kieltä, ja niinpä adekvaatissa merkityksen teoriassa ilmiö liitetään elimelliseksi osaksi kielen olemisen ja toiminnan tapaa.

Toinen merkitsemisen osaongelma on ekstension vaihtelevuus. Todellisuuden ja kielen välinen suhde on kielessä koko ajan liikkeessä. Toisaalta tietty ulkoinen asiaintila tai sen osa voi eri tilanteissa edustua eri kielellisinä yksiköinä, eli todellisuuteen viitataan kielessä tapauksittain eri tavoin; toisaalta tietty kielellinen yksikkö voi eri tilanteissa edustaa eri käsitteitä tai saman käsitteen erilaisia ekstensioita yhden ja saman puheenvuoronkin sisällä. Vaihtelevuuden ongelma seuraa häilyvyydestä. Jos ja kun sanojen merkitykset eivät ole täsmällisesti rajattuja eikä niitä voikaan niin rajata, on luonnollista, että tätä intensioiden sameutta käytetään puheessa hyväksi ekstensioita poimittaessa.

Essentialistisiksi kutsun merkitysteorioita, joissa kielellisen muodon ja kielenulkoisen tarkoitteen välille postuloidaan merkityksen ontologinen taso. Tyyppiesimerkkinä voidaan pitää Saussuren merkkiteoriaa, mutta menemättä tässä syvemmäs tieteenhistoriaan esitän, että strukturalistista merkitysteoriaa voidaan yleisemminkin luonnehtia essentialistiseksi. Saussure esittää merkin kaksiosaisena. Toisaalta on kielellinen muoto, merkin materiaalinen osa eli merkitsin, signifiant, jota vastaa merkin merkitys (tai mieli), signifié. Kumpikin merkin puolisko on osa kieltä, kielellinen tosiasia. Kuten Nellhaus (1998: 2) huomauttaa, Saussure ei täsmällisesti määrittele kielellisen merkin suhdetta ja olemisen tapaa suhteessa kielenulkoiseen todellisuuteen ja merkin tarkoitteeseen (referenttiin); ainakaan hän ei määrittele väylää ulkomaailmasta merkityksellistymis- eli signifikaatioprosessiin, vaikka on ilmeistä, että merkkifunktioiden alkulähde on ulkomaailmassa, havainnossa (vrt. Anttila 1980: 269: Meaning derives from perception, through abduction […].). Vastaamatta jää siten kysymyspari: miten tarkoitteista päästään merkityksiin? miten merkityksistä päästään tarkoitteisiin?

Essentialistisessa semantiikassa merkityksen ontologiaan, olemassaolon tapaan, ei tavallisesti esitetä selkeää mallia. Merkitys eli mieli on ilman muuta kielellinen tosiasia siinä mielessä, että merkitys kielen järjestelmässä on myös korrelaatio, tietty paikka kielen rakenteen määräämässä verkostossa, mutta saussureläinen merkkiteoria ei selvästikään jää tähän. Se esittää, että kullekin merkille varastoidaan kieleen oma merkityksensä – yksi (perusmerkitys), yhtenäinen, ristiriidaton ja stabiili. Millä lailla tämä mieli on olemassa? Miten sen on mahdollista pysyä olemassa, kun kielen käytössä voidaan havaita edellä mainittua häilyvyyttä ja vaihtelevuutta? Essentialistisessa skeemassa ongelma ratkaistaan yleensä väistämällä se. Strukturalistisessa teoriassa määritellään ensisijaiseksi tutkimuskohteeksi kielen pysyväksi kuviteltu (tai sellaisena esitetty), sisäisesti ristiriidaton, täydellinen ja abstrakti, konkreettisista puhetilanteista irrallaan ja erillään oleva kielen järjestelmä, langue, jolloin tilanteinen ja muu vaihtelu, parole, toisarvoistuu. Samalla annetaan ymmärtää, että tilanteinen tapahtuminen, kielen toimiminen ja käyttäminen, on satunnaisempaa ja järjestäytymättömämpää kuin pysyvä, merkityksen takaava taso (Vološinovin sanoin Yksilölliset puheaktit ovat [strukturalisminkin edustamassa abstraktissa objektivismissa] kielen näkökulmasta vain normatiivisesti identtisten muotojen satunnaisia tulkintoja, muunnoksia tai suoranaisia vääristymiä, Vološinov 1929: 76). Asiaa voidaan havainnollistaa Hjelmslevin empiriaperiaatteella:

The description shall be free of contradiction (self-consistent), exhaustive, and as simple as possible. The requirement for freedom from contradiction takes precedence over the requirement of exhaustive description. The requirement of exhaustive description takes precedence over the requirement of simplicity. (Hjelmslev 1943: 11.)

Hjelmslevin mukaan ensisijaista kielen kuvaukselle on sen ristiriidattomuus, mikä tulee jopa ennen vaatimusta kuvauksen kattavuudesta. Kuitenkin tällaisin ehdoin merkitystä on mahdotonta pätevästi kuvata. Hjelmslev rajaa säännössään kohta kohdalta kielitieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle kaiken sen, mikä merkityksestä tekee merkityksen. Eikä hän ole käsityksissään yksin, pikemminkin hän on vain niitä harvoja, jotka ovat asian eksplisiittisesti ilmaisseet.

Kielen luonteen kannalta suurin virhe perinteisessä strukturalismissa onkin järjestelmän olettaminen ensisijaiseksi prosessiin nähden (esim. Hjelmslev 1943: 39). Tämä on mielestäni virheenä karkeampi kuin puhunnan syrjäyttäminen yksilöllisenä ja satunnaisena, jonka Vološinov esittää »abstraktin objektivismin» perusvirheeksi (Vološinov 1929: 81), koska puhunnan näkeminen kaoottisen satunnaisuuden tilana seuraa siitä, että korostetaan staattista, strukturoitua järjestelmää sen synnyttäneen dynamiikan kustannuksella. Järjestelmää ei ole ilman prosessia, koska vasta prosessi tuottaa sen. Kieltämättä prosessiperustaisuuskin ajoin on tunnustettu (kuten Hjelmslev 1943: 45), mutta näyttää siltä, että tällöin prosessuaalisuudella on lähinnä ymmärretty merkityksen korrelaatio- tai disjunktioluonnetta: tietyn muodon merkitys on sitä, mitä mikään muu muoto ei merkitse. Tällainen disjunktiivisuus ei välttämättä pidä kielessä edes paikkaansa, joskin täydellisen synonymian harvinaisuus tai olemattomuus antaa pätevän syyn näin olettaa, mutta ennen kaikkea asioiden tärkeysjärjestys vääristyy.

Kritiikin strukturalismin edustamaa abstraktia objektivismia vastaan esitti jo Vološinov. Saussuren erotettua toisistaan languen ja parolen, sosiaalisen ja staattisen normatiivisesti identtisten muotojen järjestelmän ja yksilöllisen puhunnan, kielen vaihtelu ja muuttuminen muuttuivat luonteeltaan eri tason ilmiöiksi kuin kielen synkronisen järjestelmän olemus. Kuitenkin todella objektiivisesta näkökulmasta […] kieli on keskeytymätön muutoksen virta. Kielijärjestelmä näyttää staattiselta ja pysyvältä ainoastaan kielenkäyttöön osallistuvan yksilön tietoisuudelle – yksilöllä on käsitys kielestä, joka on jollakin lailla aina sama ja oikea. Tätä havainnollistaa, että paitsi kielenhuoltajat, myös ja ennen kaikkea maallikot reagoivat usein kiivaasti ja kielteisesti kielessä tapahtuviin muutoksiin, vaikka kielen toimivuus edellyttääkin nimenomaan joustavia, tilanteisesti vaihtelevia merkkejä, jotka on aina tulkittava, jotka eivät koskaan ole valmiina annettuja, sillä […] oman kielen ymmärtäminen [ei] kohdistu puheen identtisten elementtien tunnistamiseen, vaan niiden uuden kontekstuaalisen merkityksen ymmärtämiseen. (Vološinov 1929: 81, 84–87, 97.)

Parolen syrjäyttäminen kaoottisena seuraa siis siitä, että olettamalla kielen merkitysrakenteen olevan perusluonteeltaan koodi, kahden kielellisen tason yksiköiden välinen vastaavuuksien yksi-yksinen rakenne, strukturalismi joutuu ongelmiin yrittäessään selittää kielen merkityksen häilyvyyttä ja vaihtelevuutta. Selvimmillään nämä ongelmat näkyvät kielikuvissa ja metaforissa, jolloin sanaa käytetään tavalla, joka tyypillisesti lainaa joitakin sanan perusmerkityksen ominaisuuksista kuvaamaan tarkoitetta, joka ei toteuta perusmerkityksen toteutumisehtoja (olettaen että sellaisia olisi kyetty edes määrittelemään). Ongelma on kuitenkin vain kielen merkitystä essentialistisesti ja diskreetisti tutkivan kielitieteilijän, ei kielen käyttäjän, jolle merkityksen luontainen ailahtelu ei tuota ongelmaa: kielenpuhuja ymmärtää helposti vaikkapa sanan /leijona/ vertauskuvallisesti ihmisestä puhuttaessa. Monissa tapauksissa kielikuva saattaa olla niin piiloutunutkin että vaatii merkityksen analyysia edes havaita ilmausta sellaiseksi. Kielikuva on lopultakin vain ääripää jatkumosta, jossa kielen jokaisen sanan merkitys voi vapaahkosti liikkua. Sanoilla ei ole ehdottomia käyttörajoituksia, ainoastaan konventioon perustuvia käyttötapoja. Voi jopa nostaa kysymyksen, onko sanalla tyypillistä merkityskäyttöä lainkaan.

Päämääräksi on siis asetettava semantiikan teoria, joka yhtäältä selittää sanojen – ja laajemmin muiden kielellisten yksiköiden ja niiden yhdistelmien – merkityksen häilyvyyden ja siitä seuraavan vaihtelevuuden, toisaalta kykenee johtamaan nämä merkitykset kielenulkoisesta todellisuudesta. Sillä merkitys nousee referenssistä, aktuaalisista kielenkäyttötilanteista, joissa kieltä käytetään viittaamaan kielenulkoisiin tarkoitteisiin. Tämän semioottisen tapahtuman kuvauksen on oltava osa semantiikan teoriaa. Mikä näyttää merkityksen häilyvyydeltä on rajaton semioosi toiminnassa, mikä näyttää pysyvyydeltä on semioosin historia. Koska merkitykset substantioituvat ja aktualisoituvat käytössä, vain käyttöä tarkastelemalla voidaan havainnoida merkityksen toimintaa.

Ajatellaan sanamerkityksen sijaan johtimia. Suomen |ele|-johdinta luonnehditaan yleensä frekventatiiviseksi, eli sen perusmerkitys olisi ilmaista kantasanansa ilmaiseman toiminnan tai tekemisen toistumista. Harvoissa tapauksissa suhde on suora ja ongelmaton, minkä todistaa vaikeus löytää perussuhteesta esimerkkejä: |hypätä| : |hypellä|, |viheltää| : |vihellellä|. Vaikka rakenneanalyysin jälkeen |ele|-johtimen näyttääkin frekventatiiviselta, |ele| harvoin yksinään riittää frekventatiivisutta ilmaisemaan, yleensä johdoksen muodostukseen osallistuu muukin aines: |istua| : |istuskella|, |juosta| : |juoksennella|, |nauraa| : |naureskella|. Joka tapauksessa välittömästi perustapausten jälkeen alkaakin kalteva pinta toisaalta kohti sivumerkityksiä, toisaalta vallan muualle, kohti leksikaalistuneita johdoksia: |anoa| : |anella|, missä toistuvan anomisen merkitysvivahde on vielä selvästi läsnä, |katsoa| : |katsella|, missä toistuvuus tuntuu muuttuvan pitkäkestoisuudeksi, ja lopulta sellaiset tapaukset kuten |sanoa| : |sanella|, missä muotojen suhde on maallikollekin ilmeinen mutta merkityksen suhde ei enää kompositionaalinen, tai |käydä| : |kävellä|, jossa muotojenkin suhde uhkaa peittyä näkymättömiin. Essentialistisessa semantiikassa leksikaalistumiset on pakko mieltää poikkeuksiksi, kielenkäytön kiteytymiksi, jotka rupeavat poikkeamaan vallitsevasta säännöstä. Joskus, kuten nähdäkseni frekventatiivien yhteydessä, sääntö on kuitenkin niin väljä, että poikkeukset alkavat jo parin esimerkillisesti käyttäytyvän esikuvaverbin jälkeen. |ele|-johdokset saavat usein myös lisäsävyjä, konnotaatioita, jotka ovat ehkä monenlaisia, mutta yleensä kantamuotoonsa nähden jossakin ymmärrettävässä analogisessa suhteessa. Itse asiassa paras merkityksen kuvaus on tavallisesti sellainen, jonka Eco (1993: 329) antaa esperanton |-ist|-johtimesta: johdin kertoo (a) että johdos on tekijännimi ja (b) että sanan ilmaisemalla tekijällä »on jotakin tekemistä» kantasanan kanssa, sillä merkityssuhde ei ole kielen rakenteen yksiköiden vaan kielenulkoisten tarkoitteiden välisten suhteiden muodostama ja hallitsema.

Sananmuodostuksen semanttisten sääntöjen joustavuus kulloisenkin tarpeen mukaan on helppo havaita yhdyssanoissa. Kuirin (1996: 27) esimerkkiä käyttääkseni /kalakauppias/ myy kaloja mutta /katukauppias/ ei myy katuja vaan kadulla. Yhdyssanan muodostinrakenne korkeintaan implikoi, vihjaa, merkitysrakenteesta, koska merkityksen muodostamista hallitaan tarkoittamisen eli todellisuussuhteen kautta. Yhdyssanojen muodostamisen näennäinen semanttinen kaoottisuus ei ole kuitenkaan poikkeus kielen merkitystodellisuudesta vaan näkyvä esimerkki vallitsevasta säännöstä: yhdistämättömissä sanoissa merkityksen analysoijalla vain yleensä ei ole käytössään leksikaalista porrasta, jolle analyysia jatkaa, ja kielen merkitys on (karkeistaen) leksikaalista eli koostuu sanan (paremmin käsitteen tai tarkoitteen) kokoisista rakenneosista. Se, että yhdyssanan merkitys edes jollakin havaittavalla tavalla johtuu yhdysosien leksikaalisista merkityksistä on omiaan peittämään sen, että kyseessä on ennemmin poikkeus kielen normaalista tavasta rakentaa todellisuutta kuin yleinen sääntö. Vaikka yhdyssana (tai ainakin sen merkityksen substanssi elleivät substanssin osien suhteet) usein rakentuu näennäisen aritmeettisesti osiensa summana, pääsääntönä kielessä on merkityksen muodostuminen analogisesti, yksittäisen sanan muodostaman kokonaisuuden suhteena muihin vastaaviin kokonaisuuksiin. Samoin johtimet jotka muuttavat kantasanansa kieliopillista ja semanttista funktiota toimivat ennen kaikkea pragmaattisesti ja analogisesti, eivät kuvitteellisen perusmerkityksensä ohjaamina.

2 Ei-essentialistisen semantiikan esikuvia

Essentialistista semantiikkaa vaivaa siis ongelma, riittävän ja tyydyttävän inklusiivisen ja eksklusiivisen perusmerkityksen löytäminen mille tahansa annetulle kielen muodolle, vaikka tällaisen määritelmän olisi essentialistisen semantiikan oman käsitteenmuodostuksen mukaan voitava olla olemassa. Jos kielen oletetaan toimivan koodijärjestelmänä Saussuren esittämällä tavalla, merkityksen – mielen, signifién – on oltava tieteellisen määritelmän tavoitettavissa olevassa asussa kieleen kuuluva objekti, koska sen joka tapauksessa oletetaan olevan jokaisen kielenpuhujan tavoitettavissa ja käytettävissä. Kyvyttömyys kuvata merkityksen luonnetta on heijastunut tieteelliseen kuvaukseen parhaiten semanttisten piirrematriisien ongelmana. Paitsi etteivät piirrematriisit milloinkaan ole riittävän väljiä tai riittävän tiukkoja kuvaamaan kohteensa ja vain sen, niiden piirteistö käy pakostakin hajanaiseksi ja sekavaksi yritettäessä kuvata vähänkin laajempaa semanttista ilmiötä, esimerkiksi yritettäessä kuvata kahden eri semanttisen kentän muotoja samalla piirteistöllä. Rinnakkainen ja tätä tärkeämpi ongelma on se, mitä jää perusmerkityksen ulkopuolelle ja miksi. Miksi siistin koodin ulkopuolella ylipäätään on jotakin ja miten se muodostuu? Ilmeisesti ei ole tapausta, jossa muodon ja sen merkityksen välillä vallitsisi yksi-yksinen yksiselitteinen suhde, vaan aina on harmaa raja-alue, jota strukturalistinen merkkiteoria ei selitä: Saussurelle muoto ja merkitys muodostavat suljetun ympyrän, joka on merkki, ja näin ainakin graafisesti merkitys ja muoto ovat kiinteässä suhteessa toisiinsa. Kiinnostava, kieltä luova raja-alue jää näin selityksen ja tutkimuksen ulkopuolelle. Raja-alueen ongelma ei ole vain siinä, mikä on raja-alueen merkitysten suhde perusmerkitykseen, vaan ennen kaikkea koko raja-alueen ontologiassa ja motivaatiossa: mitä se on toisaalta kielen, toisaalta puhujan kannalta ja miksi?

Tieteenhistoriasta on kuitenkin löydettävissä esikuvia ei-essentialistisellekin semantiikalle. Niin ennen Saussureä kuin hänen jälkeensäkin merkkiä ja merkitystä on selitetty tavoilla, jotka eivät oleta merkitykselle omaa ontologista tasoaan eivätkä siten lyö päätään staattisten perusmerkitysten muuriin. Ennen kaikkea kannattaa tarkastella kolmea hahmoa, Charles S. Peirceä, Ludwig Wittgensteinia ja V. N. Vološinovia. Ei-essentialistista semantiikkaa luotaessa on hyvä ottaa huomioon kukin heistä ja pyrkiä rakentamaan yhtenäisteoria jossa kunkin havaintoja käytetään hyväksi.

2.1 Peirce

Peircen merkin malli lienee perusasetelmaltaan tuttu: ainakin kuvion 1 esittämä peirceläinen merkki esiintyy lähes kaikissa merkityksen teorian perusesittelyissä, joskin turhan usein kaikesta teoreettisesta sisällöstään riisuttuna kuviona, ikään kuin pelkkänä graafisena vaihtoehtona Saussuren merkkikäsitykselle. Kuitenkin juuri teoreettiselta perustaltaan malli on hyvin erilainen kuin Saussuren: se on pohjimmiltaan ei-essentialistinen. Essentialismin suurimmaksi kompastuskiveksi esittämäni merkityksen vaihtelun se välttää sisäisen dynamiikkansa avulla, jonka ansiosta merkille ei tarvitse esittää kiinteää perusmerkitystä, joka jähmettäisi järjestelmän kuvitteelliseen synkroniseen staasiinsa. Lähinnä Saussuren merkitsintä vastaa merkki (sign tai representamen), joka tulkitsimen (interpretant) kautta viittaa kohteeseen (object). Tämä kolmiosaisuus on Peircen mukaan ehdoton seuraus merkin teleologisesta, päämääräisestä, synty- ja olemassaolon tavasta. Se ei ole satunnaista eikä rinnastettavissa Saussuren malliin, jossa tarkoite (joka, kuten jäljempänä nähdään, ei vastaa Peircen kohdetta) on enemmän tai vähemmän ulkopuolinen merkin toiminnalle. Ennen kaikkea oleellista on tulkitsimien triadinen tuottaminen eli niiden rakentaminen jotakin tarkoitusta varten (Short 1981a: 206–207). Sinänsä kukin merkkitulkinnan osista voi itsessään, merkkikehyksestä erillään tarkasteltuna, olla ei-triadinen.

Kuvio 1. Peircen merkin malli.

Kuvio 1. Peircen merkin (tai itse asiassa semioosin eli merkkitulkinnan) malli.

Peircen ja Saussuren näkemysten eroavuudet liian usein joko ohitetaan tai nähdään vain terminologisina, vaikka ne ovat hyvin oleellisia. Ensinnäkin Peircen merkki voi näkökulmasta riippuen olla sekä Saussuren merkki että merkitsin. Saussurellä merkki näyttää olevan merkki nimenomaan sisäisen rakenteensa ansiosta, Peircellä taas sen takia, että se asetetaan semioosiin, merkkitulkinnan prosessiin, jossa se saa merkiltä vaadittavat muodolliset ominaisuudet (Liszka 1996: 19). Semioosin kolminaisuudesta erillään tarkasteltuna Peircen merkki vastaa Saussuren merkitsintä, mutta semioosin yhteydessä ollessaan se on koko merkitsimen ja merkityksen yhteys. Kuvion 1 merkkikolmio ei itse asiassa olekaan eikä sitä pidä ymmärtää niinkään oliona kuin tapahtumana, merkkitulkintana eli semioosina – prosessina jossa (vaikkei välttämättä tietoisena toimintana) merkit tulkitaan. Semioosi on Peircelle merkkiä paljon keskeisempi käsite. Ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan, että tapahtumanluonteisen tulkinnan keskeisyys merkkikäsityksessä rajaisi merkityksen koskemaan tietoista toimintaa, jossa inhimillinen subjekti askel askelelta kulkee semioosin ketjussa eteenpäin, sillä kuten Short (1981a) on osoittanut, merkin intentionaalisuus seuraa merkin ja sen tulkitsimen suhteesta eikä ole lainaa semioosin ulkopuolelta; Peircen merkkikäsitys ei rajaudukaan inhimilliseen maailmaan. Tietoinen, analyyttinen eteneminen merkistä tulkitsimen kautta kohteeseen askel askelelta on itse asiassa harvinainen tapahtuma, joka lähinnä tapahtunee loogisen päätelmän teon tai arvoituksen ratkaisun yhteydessä, jolloin tulkinnan reitti merkistä tarkoitteeseen on joko uusi tai ainutkertainen ja vaatii semioosin tietoista kutsumista. Yleensä semioosi varastoi merkitysainesta merkkeihin, jolloin merkit tavallaan itse sisältävät oman (ensimmäisen) tulkitsimensa.

Eronteon kannalta vielä tätäkin huomattavampaa on, ettei Peircen tulkitsin vastaa Saussuren merkitystä, sillä tulkitsimella ei ole omaa ontologista tasoaan – eli se ei muodosta kielen rakenteeseen piilevää, ontologialtaan epämääräistä objektia –, vaan se on joko merkki siinä kuin tulkitsemansakin merkki tai (kielellisen) merkin tulkitseva kielenulkoinen tapa tai lainomainen sääntö. Peircen myöhemmän ajattelun mukaan kaikkien verbaalisten merkkien onkin viime kädessä palauduttava ei-verbaalisiin merkkeihin (Short 1982: 288). Näin Peirce väistää essentialismin, johon Saussure sortuu: mikä tahansa merkin osista voi olla (toinen) merkki, joka vuorostaan on ensimmäinen osa kolmikosta, joka tulkitaan ja joka johtaa kohteeseen, ja niin edelleen, eli tulkitsin ei eroa merkistä olemukseltaan vaan käytöltään. Tulkitsin ei myöskään välttämättä itse vastaa merkkiä jossakin toisessa järjestelmässä, toisin sanoen se ei välttämättä ole merkin koodivastine. Tulkitsin tuotetaan tietyn tavoitteen saavuttamiseksi, ja tämä tavoite on merkin kohde.

Tulkitsimia on kolmenlaisia. Välitön tulkitsin (immediate interpretant) on se analysoimaton kokonaisvaikutus, jonka merkin on tarkoitus tai jonka se luonnostaan tuottaa; dynaaminen tulkitsin on merkin tulkitsijaan tuottama aktuaalinen vaikutus (Liszka 1996: 26). Välitön tulkitsin voidaan nähdä myös merkin luontaisena tulkinnan mahdollisuutena: se on ehdoton edellytys merkin olemukselle merkkinä (Short 1981a: 212–213; Short 1982: 286). Dynaaminen tulkitsin on merkin aktuaalinen tulkinta. On huomattava, että aktualisointi tapahtuu aina jollakin nimenomaisella tavalla: välitön tulkitsin on avoin eri mahdollisuuksille, ja dynaaminen avaa niistä jonkin, täydentää niistä jotakin tai luo aivan oman tulkintapolkunsa. Dynaamista tulkitsinta ei millään tavalla rajoita välittömän tulkitsimen olemus. (Short 1981a: 213–214.) Lopullinen tulkitsin (final interpretant) on merkin tulkitsijaan kohdistama säännön- tai lainkaltainen vaikutus (Liszka 1996: 27). Tulkitsinten jaottelulla Peirce ei pyri pelkästään merkityksen tarkempaan analyysiin, vaikka sekin kuuluu tavoitteisiin, vaan ennen kaikkea tulkitsintrikotomia osoittaa tulkinnan teleologisuuden. Lopullinen tulkitsin on se tapa, jolla kieli muuttaa finaalista kausaatiota teholliseksi, suoran syy–seuraus-suhteen alaisuuteen, eli muuttaa merkitysjärjestelmän (vaikkakin hetkellisesti ja näennäisesti) koodinluonteiseksi juuri siten, kuin Saussure esitti; tämä tapahtuu toissijaisesti semioosin toimiessa mutta on myös semioosin kulloinenkin päämäärä.

Koska Peircellä keskiössä ei ole itse merkki vaan merkitysprosessi, merkin ja sen aktuaalisen käyttötarkoituksen välillä voi olla useampia portaita, eli annetusta merkistä voi johtaa kokonainen merkkien ketju sen tietyssä tilanteessa nimenomaiseen tarkoitteeseen. Peirce erottaa kaksi erilaista semioosin kohdetta. Välitön kohde (immediate object) on merkin tarkoite sellaisena kuin merkki sen esittää, merkin näkökulmasta nähtynä, dynaaminen kohde (dynamic object) taas on tarkoite sellaisena kuin se todella on, merkistä irrallaan (Liszka 1996: 21). Dynaaminen kohde on semioosia eteenpäin ajava moottori, koska semioosi, merkin tulkinta, pyrkii itsensä ulkopuolelle, kielenulkoiseen totuuteen. Juuri tästä syystä Peircen kohdekaan ei samastu (ainakaan kaikissa tilanteissa) Saussuren tarkoitteeseen. Se, mikä Saussuren essentialistisessa mallissa on yhden askelen, yhden viittauksen, päässä merkistä, voi Peircen. ei-essentialistisessa mallissa sijaita kauempana, useampien merkkitulkintojen etäisyydellä. Loputtomiin semioosin ketju ei kuitenkaan voi pysyä kielen sisällä – kuten dekonstruktivistit tuntuvat joskus Peirceä tulkinneen –, sillä tällöinhän kieli ei milloinkaan pääsisi syntymään havainnosta, kokemuksesta joka on ensisijaista (vrt. Anttila 1980: 265, 269; Anttila 1991: 8). Tulkinnassa on edettävä kielellisistä merkeistä ei-kielellisiin äärimmäisiin (ultimate) tulkitsimiin, jotta merkki tulee järkevällä tavalla tulkituksi, sillä pelkästään kieleen palautuvalla kielellisellä merkityksellä ei voisi olla mitään muuta kuin metakielellistä käyttöä. Tarvittavana äärimmäisenä tulkitsimena voi olla esimerkiksi pyyntöön tai käskyyn tavanomaisena vastauksena annettu toiminta (Short 1981b: 218) tai ylipäänsä tapa, joka aktuaalisissa käytöissä oltuaan on merkkien merkityksiin kiteytynyt.

Muutos – merkitsimien sen enempää kuin merkitystenkään – ei Peircellä olekaan ulkoa tuleva, merkin normaaliin toimintaan kohdistuva häiriö, vaan olennainen ja kiinteä osa merkin toimintaa. Koska (1) kaikki semioosi on teleologista ja (2) merkin entelekia, sen toiminnan kohde, on sen tulkitsin, muutos on määritelmän mukaan merkityksen ontologinen komponentti (Shapiro 1991: 32). Muutoksen rakentuminen järjestelmän sisään nimenomaisesti takaa sen, että merkkijärjestelmä kykenee mukautumaan ulkoisiin tarpeisiin ja joustamaan niiden mukaan (mts. 23). Perustavana nähty perus- ja sivumerkitysten ero kuihtuu tällöin aste-eroksi erilaisten tulkitsimien välillä (mts. 45). Tapa, jollainen kielellinen merkkikin luonteeltaan on, ei ole aidosti pysyvä olio, koska sen voi havaita vain käytössä, jolloin se ilmentää yksittäistapauksena edustamaansa tyyppiä.

2.2 Wittgensteinin käyttöteoria

Wittgensteinin myöhäisfilosofiassa (Filosofisissa tutkimuksissa, 1953) sanan merkitys on sen käytössä. Kielen ja todellisuuden väliset edustussuhteet ovat kielipelien luomia. Nämä kielipelit ovat luonnolliselle kielelle ominaisia sääntöjen hallitsemia inhimillisiä toimintoja (Hintikka 1982: 168). Kuten Peircelläkin, tästä seuraa, että kielellinen merkitys on jatkuvassa muutoksessa, ei vakioista, joten merkitys ei ole diskreettiä essentiaa vaan hahmomaista, perheyhtäläistä merkitysmassaa, jolloin dynamiikka – kielen vaihtelu ja muuttuminen – seuraa suoraan merkityksen olemuksesta. Diskreettisyyden puuttuminen merkkimateriaalista tekee strukturalistisista merkityspiirrematriiseista mielettömiä, sillä perheyhtäläisellä joukolla tai hahmolla ei ole prototyyppiä siinä mielessä että sillä olisi sen totuuden varmistavia määrittäviä tai rajoittavia ehtoja. Sanalla ei ole perusmerkitystä. Perus- ja sivumerkityksen yhteisen olemassaolon pulma ei ainoastaan katoa, vaan se selittyy osaksi kielen luonnetta: raja-alueen semantiikasta seuraa luontevasti arkikielen semantiikan osoittama dynamiikka ja diakroninen kielenmuutosten selittäminen.

Essentialistinen merkitysteoria voidaan esittää niin, että merkitys nähdään järjestettynä parina (im), missä i on jokin kielellinen ilmaus (muoto) ja m sen merkitys. Merkityksestä tulee jonkin nähtävästi mentaalisen (psykologisen, kognitiivisen) tai sosiaalisen tason olio, joka rinnastuu toisaalta kielellisten muotojen ja toisaalta ulkoisen todellisuuden olioihin. Jos sekä merkitsimien kielellinen että merkitysten (käsitteiden) kielenulkoinen todellisuus kuvataan yksiulotteisina avaruuksina – ikään kuin kahtena pitkänä listana jossa kaikki kummankin todellisuuden oliot jossakin järjestyksessä esiintyvät –, merkit ovat pisteitä, joissa näiden kahden avaruuden akselien kautta piirretyt suorat leikkaavat. Käytännössä, ilman kvasimatemaattista kuvakieltä, essentialistinen malli edellyttää ulkoisen maailman ensin järjestyvän – ehkä kielen avustamana muttei suoraan kielellisesti – kognitiiviseksi käsitemaailmaksi, johon kieli rupeaa viittaamaan. Tämän jälkeen kielen merkitysjärjestelmän muodostavat vastaavuudet kielellisten merkitsimien (toisessa listassa) ja kielenulkoisten mutta tajunnansisäisten käsitteiden (toisessa listassa) välillä. Käyttöteoria sen sijaan näkee merkityksen sinä funktiona, joka kuvaa kielen muodot ulkoisen todellisuuden olioiksi tai päinvastoin: Mi → o. Merkitystä ei nähdä sen paremmin ulkoisen kuin kielellisenkään todellisuuden olioihin rinnastuvana oliona, vaan kuvauksena todellisuudesta toiseen. Merkitys on tapahtuma, ei olio: se on aina tuloillaan, ei koskaan ole.

Strukturalistisen merkitysteorian mukaisen perusmerkityksen mahdottomuus käyttöteorian kehyksessä seuraa siitä, että perheyhtäläisellä joukolla ei ole määrittelevää keskusta. Sillä voi olla luonnehtiva keskus, mutta tämä ei ole merkityskentässään erityisasemassa. Vaikka mikään ei sinänsä estä kuvaamasta joukon tyypillisyyksiä (kissa on yleensä naukuva karvainen nelijalkainen eläin), mikään tyypillisyyksistä ei ole inklusiivinen tai eksklusiivinen rajaehto merkityksen toteutumiselle (kissa voi olla naukumatta, karvaton ja harvempi- tai useampijalkainenkin). Jokainen yritys määritellä sanan merkitys on oleellisesti sanan kääntämistä toiselle kielelle (vaikka kieli pysyisikin samana) – sanoin ei voi määritellä asioita sanojen takana vaan ainoastaan toisia sanoja, ja koska tästä seuraa päättymätön kierre (tai kierre jonka ei tarvitse päättyä), ainoa tie ulos sanojen maailmasta ulkomaailmaan käy astumalla kielen ulkopuolelle tilanneyhteydessä, missä sanat saavat merkityksensä. Sanojen merkitys kertyy tilanteissa, vaikkei yhtäkään tilanteista tarkoitusta sinänsä voikaan pelkistää sanan merkitykseksi. On kuitenkin varottava pragmatistista ylitulkintaa; siitä, että sanojen merkitys syntyy ja kertyy niitä käytettäessä, ei seuraa, että sanat merkitsevät sitä, miten niitä kulloinkin autenttisesti käytetään. Sanan tilanteinen tarkoitus ja historiallinen merkitys on tiukasti erotettava. Akselin toisessa päässä on vastakkainen virhetulkinta: jättää tarkoitteet kokonaan pois ja (saussureläisittäin!) puhua merkityksestä ikään kuin se olisi niin vahvasti kiteytyneenä kielessä, ettei ulkomaailmaa tarvitsisi lainkaan huomioida.

Kielen joustavuuden aiheuttamat ongelmat eivät tietenkään näy vain merkityspiirrematriisien yhteydessä. Jos semanttiseen tietoon ajatellaan tieteellisessä kuvauksessa sijoitettavan valintatietoa eli tietoa sanan tai yleisemmin morfeemin yhdistymismahdollisuuksista lauseympäristössä, kielen merkityksen luontainen metaforisuus pakottaa joko muotoilemaan valintasäännöt riittävän löysiksi hyväksymään kaikki mahdolliset käyttötapaukset tai – yleisemmin – hylkäämään suuren osan käyttötavoista konnotatiivisina. Tarkastellaan Econ esimerkkiä; hän hahmottelee englannin verbin /love/ ’rakastaa’ valintatietoa seuraavasti:

V(A+human, O±human)

(Soveltaen Eco 1976: 91.) love on tämän mukaan transitiivinen verbi, jonka toimija ( = actor) on [+inhimillinen] ja kohde ( = object) [±inhimillinen]. On helppo poimia kielestä esimerkkejä joissa sääntö toimii; kuitenkin aivan yhtä helppoa on keksiä suomestakin (jossa rakastaa-verbin toimiala on kapeampi kuin englannin love-verbin) vastaesimerkkejä, joissa valintasääntö särkyy: Koira rakastaa isäntäänsä. Tilanteen ensimmäinen ratkaisu on tietenkin muuttaa valintasääntöä niin, että toimijaksi tulee [+elollinen], ja samaa joustavuutta edelleen soveltaen voidaan ymmärtää, etä lauseissa kuten Pankkimme rakastaa asiakkaitaan subjekti metonymisesti viittaa pankin muodostavaan ihmisyhteisöön. Kalteva pinta on kuitenkin jo saavutettu, ja määritelmän täsmentäminen käy kerta kerralta väkinäisemmäksi: Luonto rakastaa luonnonystävää, Taide rakastaa muutosta, Maailmankaikkeus rakastaa yllätyksiä. Lauseiden selittäminen metaforisiksi, analogisiksi tai personifikaatiosubjektisiksi karttelee itse pääasiaa, sitä, että kielen luonteeseen kuuluu antaa merkityksille mahdollisuus kasvaa. Sen sijaan, että semantiikan teoria sysää tällaiset tapaukset syrjään erikoistapauksina, sen pitäisi kohdella niitä tyyppiesimerkkeinä semantiikan toiminnasta käytännössä. Juuri niissä todentuu kielen merkityksen kasvu sen käytöstä ja käytössä. Käyttöteoriassa sivumerkityksistä – perinteistä merkitysanalyysia vainoavista syöpäläisistä – kasvaa semantiikan todellinen keskus. Vertauskuvat ja metaforat eivät ole satunnainen ilmiö kielessä, vaan kielellinen merkitys syntyy (karkeistaen) metaforista ja metaforisesti. Ilmausten näennäisen pysyvissä perusmerkityksissä kieli jähmettyy ja menettää elinvoimaansa, jota se taas kartuttaa sanaleikeissä, erheellisissä ilmauksissa, satunnaisenoloisissa poikkeamissa.

Vastaan vielä pariin tavalliseen käyttöteoriaa vastaan esitettyyn väitteeseen. Esitän ne suunnilleen siinä muodossa kuin olen ne kuullut mutten mainitse väittämien esittäjiä, niin kielentutkijoita kuin ovatkin, koska väittämät on esitetty tilanteissa, jotka eivät ehkä luonteeltaan rohkaisseet väittäjiä ajattelemaan asiaa aivan loppuun asti. Vastaväitteitä käsittelemällä voidaan mielestäni havaita suurimman esteen käyttöteoriapohjaisen semantiikan hyväksymiselle kielitieteessä olevan usein yksinkertaisen väärinkäsityksen siitä, miten Wittgenstein kielellisen merkityksen katsoo toimivan.

Ensimmäinen väite muotoiltakoon: Kieltä ei voisi (lapsi) oppia, jos merkitykset eivät olisi vakioita. Väite esitetään toistuvasti käyttöteoriaa vastaan, vaikka se perustuu yksinkertaiseen väärinkäsitykseen, jonka mukaan merkityksen syntyminen käytössä merkitsisi viestijän täydellistä, anarkistista vapautta luoda kielensä alusta alkaen uudestaan joka kerta sitä käyttäessään. (Väittämällä on siten myös yhteytensä Hintikan esittämään pragmatiikan erheeseen, jonka mukaan (wittgensteinilainen) pragmatiikka olisi, tai sen olisi oltava, empiirinen tiede; ks. Hintikka 1982: 177–178.) Kieltämättä Wittgensteinin itsensä voi katsoa antaneen aiheen väärintulkintaan Filosofisten tutkimusten joissakin varsin onnettomasti valituissa esimerkeissä. Väitteeseen voi kuitenkin vastata vastaväitteellä: väittämän haikailema vakioinen merkitys tarkoittanee oletettua vakioista suhdetta kielen muotojen ja ulkomaailman tarkoitteiden välillä, mikä taas edellyttäisi ainakin suhteellisen vakioista todellisuutta – mutta mihin sanat tällöin viittaisivat? Todellisuudella on niukalti tarjota ominaisuuksiltaan kiinteitä luokkia, joihin sanat voisivat pysyvästi, jonkin enemmän tai vähemmän eksplisiittisen määritelmän nojalla kiinnittyä. Tämän voi osoittaa valitsemalla minkä tahansa tavallisen sanan ja tarkastelemalla sen tarkoitteita ulkomaailmassa. On ellei mahdotonta, ainakin hyvin vaikeaa esittää tai edes kuvitella sellaista määritelmää, joka pätisi kaikkiin sanan tarkoitteisiin ja vain niihin, kuten edellä olen esittänyt. Mitä selitysmahdollisuuksia jää siis jäljelle?

Ensinnäkin on nominalistinen malli, jossa oletetaan ulkomaailmassa olevan luokkia kuten kielessäkin. Tällöin kielen sanat eivät viittaisikaan ensisijaisesti havaittaviin yksilötarkoitteisiin vaan yksilötarkoitteiden muodostamiin luokkiin. Ulkomaailman luokat voisivat tietysti olla ihmisen havainnon tuotetta, jolloin ei maailmaa sinänsä tarvitsisi kansoittaa lukemattomilla luokkaolioilla; tällöin kielen sanat osoitettaisiin viittaamaan ulkomaailmaan vain ihmisen fysiologisesti määräytyneen havainnon rakentaman suodattimen kautta (kuten tietysti tapahtuukin). Mutta miten selittää merkityksen vaihtelu kielestä toiseen ja muutos kussakin yksittäisessä kielessä? Vaikka oletettaisiin havainto kulttuurisidonnaiseksikin – mikä ratkaisuna johtaisi vain uusiin ongelmiin, koska kulttuuri jouduttaisiin ottamaan mukaan useammalla abstraktiotasolla ja useammassa toisistaan irrallisessa kielellisen viestinnän vaiheessa –, jouduttaisiin suuriin vaikeuksiin yritettäessä luoda kytköstä havainnon ja kielen välille. Pahimmassa tapauksessa edessä olisi noidankehä, jossa olisi mahdotonta millään tavoin aloittaa kielellisen merkityksen rakentumista: havaintoa edeltäisi aina kulttuuristus ja kielellistys, jota vuorostaan edeltäisi aina havainto, loputtomiin. Missä lapsi kieltä oppiessaan seisoisi tällöin – minkä askelen hän voi ottaa päästääkseen sisään tuhansia vuosia tyhjää käyneeseen uloskäynnittömään merkityskaruselliin?

Essentialistiseksi voi kutsua selitysmallia, jossa kielen sanat ja ilmaukset eivät viittaakaan suoraan ulkomaailmaan, vaan havainnon ja ihmisenä olemisen ulkomaailmasta muodostamaan, nähtävästi fysiologisen vakioisuuden vakioisena pitämään kuvaan. Ratkaisu edellyttää kaksinkertaista jäsennystä, jossa havainto ensin rakentaa mielikuvat ja käsitteet, jotka kieli sitten kielellistää; tuloksena postuloidaan rakenne, jonka tarve kielen merkitykseen liittyvien ongelmien selittämisestä irrallaan ei ole ilmeinen. Käsiterakennetta tarvitaan, koska essentialistinen merkitysmalli jättää selittämättä sanojen ja niiden tarkoitteiden välisen kuilun. Malli myös houkuttaa näkemään merkityksen ja tarkoitteen suhteen yksi-yksisenä, mikä vuorostaan johtaa lisääntyvään tarpeeseen analysoida kielen sanoja ja useampisanaisia kiinteähköjä ilmauksia useampina syväsanoina, koska malli ei salli luonnolliselle kielelle niin luonnollista toiminnanaikaista, tapahtumaan sidottua merkityksen ambivalenssia. Mallin keskiöön jäävän käsiterakenteen olemusta kielitieteelliset mallit eivät toisaalta usein kuitenkaan eksplikoi, tavallaan ymmärrettävästi, sillä rakenne ei sinänsä ole kieltä vaikka se muodostaa maailman kielellistämisen rajapinnan. Ratkaisua on ankarasti moitittava, sillä se sysää selittämisen vastuun vain askelmaa kauemmas, pois selityksen tarvitsijoiden eli kielitieteilijöiden ja etenkin semantikkojen vastuulta.

Ratkaisuna parhaimmalta näyttää siis mielestäni juuri wittgensteinilainen ei-essentialistinen käyttöteoria. On myös kysyttävä kielelle luontaisen muutoksen syitä ja vaikuttimia. Mitä syytä on muuttaa käsiterakenteen kielellistystä, jos käsiterakenne pysyy vakiona? Sälyttämällä taas merkityksen muutoksen selittäminen käsiterakenteen muutoksen selittämisen taakse, tehdään paitsi abstraktiotason virhe eli selitetään kielen muutos maailman muutoksen seurauksena – vaikka kieli on maailmaan nähden emergentti eikä yksi-yksisesti selity siitä –, myös hätäiseltä vaikuttava selittämisen lykkäys. Missä muutokset tapahtuvat? Voivatko kielen ja maailman muutokset tapahtua epäsynkronisesti?

Mutta tarkastellaan itse väitettä: miten lapsi siis oppii ymmärtämään (tulkitsemaan) sanan, jos sen merkitys ei viittaa mihinkään ulkomaailmassa vakioiseen olioon eikä ajatusmaailman vakioiseen käsitteeseen? Yksinkertaisesti yhdistämällä tietyt sanat ja ilmaukset tiettyihin tilanteisiin ja käyttämällä niitä saadakseen aikaan jotakin tai kuvatakseen jotakin. Sanoessaan sanan äiti lapsen mieleen ei tarvitse olettaa jonkin kielenulkoisen tarkoitteen (äiti ulkomaailman oliona tai edes tapahtumana) kielellistä vastinetta, vaan lapsi käyttää sanaa saadakseen aikaan jotakin, mitä kokemuksen perusteella on tapahtunut aiemminkin sanaa käytettäessä. Toisaalta lapsi (toisen asteen johdoksena) havaitsee, että sanan äiti käyttäminen johtaa tilanteeseen, jossa jotakin tapahtuu, vaikka sana itsessään ei tee sitä. Sama ilmaus äiti johtaa lapsen kannalta hyvinkin erilaisiin tilanteisiin ja lopputuloksiin, mutta niitä yhdistää, ei niinkään äidin henkilö sellaisena kuin aikuinen sen ymmärtää, kuin samankaltainen motivaatio. On kyseenalaista ja tässä yhteydessä irrelevanttia, erottaako lapsi toimintaa toimijoista. Sanan käyttäminen on (tai siitä tulee) tapa, jolla saavutetaan jotakin.

Toisen käyttöteorian vastaväitteen muotoilen: Mikään sana ei merkitse kerran sitä, toiste tätä: sana kaksi ei viittaa ajoin ’yhteen’, ajoin ’kolmeen’ jne., vaan aina ’kahteen’. Tämäkin vastaväite perustuu pikemmin Saussuren kauhukuvaan puhunnan kaoottisuudesta kuin vallitsevaan todellisuuteen. Se, että kynää voi satunnaisesti käyttää korvan puhdistamiseen, ei merkitse, että tällainen satunnaiskäyttö väistämättä saisi normin aseman ja kynät kirjoitusvälineinä hylättäisiin. Samoin se, että jotakin (mitä tahansa) sanaa voi (on periaatteessa mahdollista) käyttää satunnaistapauksessa vallitsevasta käytännöstä jyrkästi poikkeavasti, ei merkitse että jokaisen käytön jäljet jäisivät pysyvästi kieleen. Kieli on sosiaalinen, ei yksilöllinen tosiasia, ja yhteisö valikoi, mikä käyttö jättää leimansa kielen sosiaaliseen historiaan. Kieltämättä Wittgensteinin käyttöteorian näkyvin ongelma (joskaan todennäköisesti ei todellinen, eli oletan Wittgensteinin ajatelleen asiaa joskaan hän ei sitä Filosofisissa tutkimuksissa selvittänytkään) on historiallisen näkökulman puuttuminen. Juuri historiattomuus johtaa käyttöteorian arvostelijat harhaan: Filosofisten tutkimusten kielipeliesimerkeissä pelit alkavat kuin tyhjästä, vailla sanojen ja sanoista koostettujen ilmausten edeltävää käyttöä, joka normaalitilanteessa on erittäin merkitsevä tekijä kielenilmauksia tulkittaessa. Hyvin harvoin kuulija törmää sanoihin, joita ei koskaan aiemmin ole kuullut, ja vaikka ennenkokemattomien ilmausten esiintymistiheys on suuri, tai ainakin suurempi kuin ennenkokemattomien sanojen, tapa muodostaa ilmauksia on kuulijalle tuttu. Kielenkäyttö on olemukseltaan tapa tai tottumus, missä juuri on silta käyttöteorian ja Peircen semiotiikan välillä. Jotta käyttöteoriasta voisi rakentaa käyttökelpoisen semioottisen mallin, siihen on lisättävä historia.

2.3 Vološinov

Siinä missä Peirce keskittyy merkkien toiminnan kuvaamiseen, V. N. Vološinov painottuu siihen, miten merkkijärjestelmä sijoittuu puhuvaan yhteisöön ja miten se toimii siinä. Hän korostaa – saussureläisittäin ilmaisten – niin merkitsimen kuin merkityksenkin sosiaalisuutta:

Ei vain ulkoinen ilmaus vaan myös hänen [= puhujan] sisäinen elämyksensä kuuluu sosiaaliselle alueelle. Siksi koko tie sisäisen elämyksen (ilmaistavan) ja sen ulkoisen objektivaation (lausuman) välillä on kokonaan sosiaalisella alueella. (Vološinov 1929: 111.)

Lainaus sisältää muutakin kuin vain yhden tavan ilmaista se, että niin merkitsin (signifié) kuin merkityskin (signifiant) ovat sosiaalisia. Kuten Vološinov toteaa, koko tie ilmaistavasta lausumaan on sosiaalisella alueella. Välissä ei ole – siinä ei tarvita – viittausta yksilön ei-sosiaaliseen tietoisuuteen. Ilmaistava, joka on ulkomaailman tosiasia (ulkomaailman laajassa merkityksessä käsittäen myös sen, mitä puhuja pitää omana tietoisuutenaan), ja sen ilmaus, joka koostuu sosiaalisen konvention valitsemista merkeistä ja niiden yhdistelmistä, joutuvat ilmaistaessa yhteyteen, jossa toinen, merkki, luo yhteyden toiseen, tarkoitteeseen, ja tämä yhteys, merkitys, sijaitsee kokonaan sosiaalisen alueella kuten yhteyden osapuoletkin. Samalla lainaus todentaa, kuinka hankala essentialistisessa kehyksessä on pitää erillään tarkoitetta ja merkitystä. Sisäinen elämys joka kielennetään on tietenkin jotakin, mihin merkkien halutaan viittaavan, ei jotakin, mitä merkit ja niiden yhdistelmät itsessään pitävät sisällään. Aivan samoin käsitteet kuten //kauneus//, vaikkeivat löydykään fyysisestä ulkomaailmasta, ovat kielen suhteen ulkoisen maailman tarkoitteita, jotakin mihin kieli kohdistetaan ja mihin se kohdistuu, eivät sinällään kielen sisältöä.

Peircen malli koskee olennaisesti merkin toimintaa, tuottamista ja ennen kaikkea tulkintaa, ja se on sovitettavissa myös yksittäistapauksiin – ainutkertaisiin merkkeihin tai privaattikieliin jotka eivät ole merkkijärjestelminä luonnollisen kielen kaltaisia, onhan luonnollisen kielen merkkijärjestelmän koko olemassaolo luonteeltaan sosiaalinen. Luonnollisille kielille, ihmisten viestintäjärjestelmistä ylivoimaisesti tärkeimmille, tyypillistä ja leimansa-antavaa sosiaalista kontrollia Peirce ei kuitenkaan mallintanut. Tämä ei tarkoita, etteikö Peircen skeemaan sosiaalista kehystä voi sovittaa (vrt. Shapiro 1991: 5–6), mutta sosiaalinen kontrolli ei kuitenkaan näy suoraan semioosikaaviosta (kuviosta 1). Vološinov sen sijaan käsittelee nimenomaan merkkijärjestelmien sosiaalista ulottuvuutta ja itse asiassa jopa yhtäläistää merkkien maailman ja ideologisen maailman – käsitteen joka hänellä on hyvin laaja ja kattaa kaiken yhteisön ajatusmaailmaan ja toimintaan liittyvän (Vološinov 1929: 25–26). Tästä seuraa, että vaikka hänen merkkikäsityksensä muuten on, kuten Peircellä, laaja, hän rajaa sen inhimilliseen luontoon, jonka piirissä merkkien ala on kuitenkin kattava: koska luonnollisen kielen merkit ovat Vološinovin mukaan ideologisia – ja siten sosiaalisia – ja koska ihmisen tietoisuus pohjautuu merkkeihin, tulee todelliseksi vain toteutuessaan merkkimateriaalissa (mts. 27), koko ihmistietoisuus paljastuu merkkiperustaiseksi.

Mainitsin jo Vološinovin olevan ensimmäisiä ja edelleen tärkeimpiä essentialistisen merkityskäsityksen arvostelijoita. Hän erottaa häntä edeltäneessä kielifilosofiassa kaksi suuntausta, mm. Humboldtin edustaman individualistisen subjektivismin, josta ei tässä sen enempää, ja Saussurenkin edustaman abstraktin objektivismin, jonka hän esittää perustuvan seuraaviin perusasettamuksiin: (1) kieli on pysyvä, yksilön tietoisuuden kannalta normatiivinen järjestelmä; (2) kielen lait ovat erityisiä kielellisiä, yksilölle objektiivisia lakeja, joilla (3) ei ole suhdetta kielijärjestelmän ulkopuolelle; (4) yksittäiset puhunnokset ovat vain kielijärjestelmän pysyvien muotojen satunnaisia uudelleentulkintoja (mts. 76). Tässä näkemyksessä kaikki syy- ja seuraussuhteet kielijärjestelmän ja ulkomaailman välillä katkotaan ja tilanteisuudesta tulee pelkkä järjestelmän satunnainen toisinto. Samalla katoaa mahdollisuus nähdä ulkomaailman tarkoitteiden ja kielellisten merkitysten välisen suhteen dynamiikka ja johdutaan käsitykseen, jossa kielen yksiköillä on oltava kiinteä, pysyvä perusmerkitys johon kutakin tilanteessa lausuttua puheen yksikköä sitten verrataan; ja kuitenkin tämän merkityksen olemassaolon tapa jää arvoitukseksi, samoin kuin se, miten – jos mitenkään! – aineksen kielen ulkopuolelta on mahdollista siirtyä sisälle kieleen ja kieltä käytettäessä päinvastoin kielestä maailmaan; ja koska tilanteinen puhe on kuitenkin väärentämässä järjestelmää, sen vastuulle sälyttyy kielen väistämättömäksi tiedetty muutos, joka muuten rikkoisi yllämainitun 1-pykälää, ja näin päädytään tiukkaan synkronian ja diakronian eroon (mts. 81). Näin kumpikin Saussuren kuuluisa dikotomia (langueparole, synkronia – diakronia) palautuu lopultakin siihen, että kielen luonne esitetään muusta maailmasta täysin autonomisena.

Vološinovin oma synteesi rikkoo tämän asetelman. Hän korostaa ennen kaikkea kielen dialogisuutta, viestinnällisyyttä. Vaikka kielenpuhujan kulloisestakin näkökulmasta kieli muodostaa pysyvän koodin – kuten Saussuren kielen merkitysjärjestelmän mallinsi toimivan –, objektiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna kieli on jatkuvassa muutoksen tilassa eikä sillä ole synkronista järjestelmää lainkaan. Kielijärjestelmä on kieleen kohdistuvan refleksion tulos, […] joka ei kuulu lainkaan puhumisen välittömiin päämääriin (Vološinov 1929: 86). Kieli on olemukseltaan ensisijaisesti viestintä- eli puhuntajärjestelmä ja sen koodin- tai järjestelmänluonne vain toissijainen, hetkellinen illuusio, joka syntyy järjestelmän toimiessa. Kielen käyttäjälle tärkeää on viestinnän toimivuus, jonka varmistaa kielellisten merkkien muuttuvuus ja joustavuus (mts. 87).

Kuten Wittgenstein käsityksellään merkityksestä käyttönä ja Peirce välittömän ja dynaamisen tulkitsimen erottelullaan, myös Vološinov esittää merkityksen nousevan käytöstä, aktuaalisista tarkoituksista. Tähän liittyy hänen hieman hämäräksi jäävä arvoaksentin käsitteensä (Vološinov 1929: 126), jonka avulla hän havainnollistaa sitä, kuinka merkkiin aiemmissa käytöissä keräytynyt merkitys muuttuu diskurssissa tarkoitukseksi:

Uusi merkitys avautuu vanhasta, vanhan avulla, mutta asettuu sen kanssa ristiriitaan ja uudistaa sen.

Tästä seuraa aksenttien taukoamaton taistelu olevan jokaisella merkityksellisellä alueella. Merkityksen koostumuksessa mikään ei ole muutoksen yläpuolella, sosiaalisen näköpiirin dialektisesta laajenemisesta riippumatonta. Muotoutuva yhteiskunta laajentaa muotoutuvan todellisuuden vastaanottamista. Tässä prosessissa ei voi olla mitään absoluuttisesti muuttumatonta. (Vološinov 1929: 129.)

Vaihtaakseni Vološinovin terminologian omaani kysymys on siitä, että toisaalta merkki aktivoi itseensä varastoituneen vanhan merkitysaineksen aina tullessaan käytetyksi, mutta toisaalta jokainen käyttö on itsessään merkitystäluova teko: Ilman arvottamista lausumaa ei voi muodostaa (mts. 128). Näin ollen käyttö ei milloinkaan pääse käsiksi vain siihen merkitykseen, joka merkissä oli juuri käyttöhetkeä ennen, vaan se aina muodostaa – luo – tuohon merkkiin jonkin näkökulman, joka on sen tämänhetkinen tarkoitus ja vuorollaan (potentiaalisesti) muuttaa sen tulevaa merkitystä. Näin ollen merkitys on väistämättä koko ajan muutoksessa. Jos muutoksentilaisuus jätetään huomiotta, käy kuten Saussurelle merkkiteoriassaan:

Sanan merkityksen erottaminen arvotuksesta johtaa merkityksen ontologisointiin, sen siirtämiseen ideaaliseksi olevaksi, joka on erotettu historiallisesta muutosprosessista; merkitys menettää asemansa elävässä sosiaalisessa muutoksessa (jossa se on aina arvottamisen läpitunkema). (Vološinov 1929: 129.)

Eikä vika ole pelkästään merkityksen ontologisoinnissa – joka ei olisi vika, jos merkitysolioiden maailmantasolle pystyttäisiin osoittamaan jokin tästä selityksestä irrallinen paikkansa –, vaan ennen kaikkea toisaalta siinä, ettei ontologisoidun merkityksen voida osoittaa toimivan elävässä kielessä, ja toisaalta siinä, että merkitysolioiden olemassaolon tapa joka tapauksessa jää arvoitukseksi. Vološinov osoittaa miten merkkitoimintaa voidaan hahmottaa dialogisena sosiaalisena tapahtumisena niin, että merkitys koko ajan nousee käytöstä ja muuttuu siinä.

3 Yhtenäisteoriaa kohti

Peirce, Wittgenstein ja Vološinov ovat kukin tahollaan, toisistaan tietämättä, luoneet luonnollisen kielen semantiikan mallin, jossa pidättäydytään postuloimasta merkitykselle omaa ontologista tasoaan ja korostetaan sen sijaan kielen luonteen dynaamisuutta ja jatkuvaa muutoksenalaisuutta. Tämän vuoksi väitän tien yhtenäisteoriaan kulkevan näiden klassisten mallien yhdistämisen ja täydentämisen kautta. Jo edellisessä luvussa sanotusta lienee käynyt ilmi, että näkemyksissä on paljon yllättäviä yhtäläisyyksiä mutta myös monia eroja. Wittgensteinin käyttöteoriasta seuraa merkin rinnastuminen tapaan, mikä vastaa Peircen käsitystä kielen merkkien luonteesta. Wittgenstein korostaa Peirceä enemmän merkkien aktuaalisuutta ja käytöstä-nousevuutta, kun taas Peirce analysoi tarkemmin merkkien käyttämis- ja tulkintatoiminnan laatua. Yhteistä kaikille malleille on merkityksen muodostuminen käytön kautta, joka on historiallista, joten merkitys kasvaa koko ajan. Vološinov korostaa muita selvemmin kielen olemassaolon ja käytön sosiaalisuutta, millä vältetään Saussuren langue–parole-jaon nostama mielikuva käytön anarkistisuudesta ja mielivaltaisuudesta. Hän tuo myös korostetusti esille kielen osana yhteisön muuta sosiaalista toimintaa (ideologista toimintaa hänen käyttämässään mielessä).

Semioottisesta tapahtumisesta saavutetaan näin näkemys, jonka nimeän merkityksen evoluutiomalliksi. Tärkeää on painottaa koodinluonteen (järjestelmän) toissijaisuutta käyttöön (prosessiin) nähden. Sanan merkitys luodaan uudelleen joka kerta sitä käytettäessä, muttei tyhjästä – aikaisempien käyttöjen historia kiteytyy sanoihin. Jokainen käyttö, sanalla tarkoittaminen, vaikuttaa potentiaalisesti siihen, mitä sana myöhemmin merkitsee, miten sitä myöhemmin voidaan käyttää. Kielen sosiaalinen luonne tasoittaa ja ohjaa merkityksen kehitystä. Tarkoitettaessa ei niinkään oteta käyttöön jo olevaa merkitystä kuin otetaan se lähtökohdaksi merkityksen tuottamiselle. Yksittäiset, villit poikkeamat, jos ne eksyvät kauas sanan varhempien merkitysten perheyhtäläisyyden akselilta, suodattuvat kielenkäytöstä pois, sillä sanan merkitys, se mitä se on merkinnyt, muodostaa vetovoimakeskuksen, jota lähelle osuvat yksittäiset tarkoitukset – sanan aktuaaliset käytöt – vahvistavat merkityksen tiettyjä puolia ja historiallisessa katsannossa ohjaavat sanaa johonkin suuntaan. Kauas keskuksesta eksyvillä tarkoituksilla, vaikka ne tilanteessa saattavatkin olla tulkittavissa ja täyttävät viestinnällisen tehtävänsä, ei ole voimaa muuttaa sanan historiaa. Perheyhtäläisyydestä kasvaa sanaa koossa pitävä voima.

Evoluutiomalliksi kutsumista puoltaa käytön ja dynamiikan kaikkialleulottuvuus. Jokainen käyttö rakentaa kieltä; yhteisön käyttö valitsee ja karsii yksittäisistä käytöistä sosiaalista merkitystä; kieli on jatkuvassa muutoksessa. Tätä voisi kuvata kuvion 2 sisäkkäisillä etenevillä ympyröillä. Pienin ympyrä kielen kehityksen airuena lähinnä oikealla olevaa nuolenkärkeä edustakoon yksilön tilanteista kieltä, siis yksilön käyttämää kieltä sellaisena kuin se tilanteessa aktualisoituu – tämä vastaa lähinnä Saussuren parolea. Tämä kielimuoto on ainoa, jota suoraan empiirisesti pystytään havainnoimaan. Seuraava ympyrä siitä vasemmalle voisi tällöin edustaa vaikkapa saman yksilön kieltä jonkin tilannekehyksen, tilanteisen tavan kannalta, jolloin se vastaisi lähinnä sosiolingvististä rekisterin käsitettä. Yksittäinen tilanne aktualisoi tilanteiseen tapaan sopivan kielimuodon muttei sellaisenaan, vaan käynnistäen sen tekemään jotakin, kutsuen sitä omiin tarpeisiinsa. Tällöin rekisterin sisältö mahdollisesti muuttuu, vaikka kaikki muutokset yksilönkään kielessä eivät ole pysyviä. Yksilön kielestä edetään kaaviossa vasemmalle hänen ryhmänsä ja laajemman kieliyhteisön kieleen, jota jokainen yksilö tahollaan eri puhetilanteissa toisaalta ilmentää, toisaalta vie eteenpäin. Kieliyhteisönkin kieli muuttuu kunkin käytön myötä, mikä näkyy kielen historiallisena muutoksena. Kaukana vasemmalla, suuressa määrin jo tietämyksemme tuolla puolen, päädytään evoluutiosfääriin, missä ihmiskieli syntyy sitä edeltäneistä merkkijärjestelmistä. – Pidän luonnollisena olettaa kielen emergoituneen hypoteettisista varhemmista viestintäjärjestelmistä juuri tämän muutoksen dynamiikan kautta. Pienyhteisöjen muutokset johtavat kieliyhteisöön tulevien uusien yksilöiden kielen muutokseen, jotka hiljalleen muuttavat koko yhteisön kieltä. Kieli ei ole syntynyt annettuna, vaan kehittynyt jostakin lähtöasetelmasta sen voiman turvin, että merkeille on annettu mahdollisuus kasvaa. Mikään ei silti edellytä kielen enää luonteeltaan muuttuvan radikaalisti, koska kieli on jo viestintäjärjestelmänä toimiva ja joustavuutensa ansiosta sen voi katsoa sellaisena pysyvänkin.

Kuvio 2. Sisäkkäiset etenevät ympyrät.

Kuvio 2. Sisäkkäiset etenevät ympyrät.

Evoluutiomalli ratkaisee myös toisen essentialisten mallien ongelman esittäessään merkityksen tulevan kieleen todellisuudesta. Tämä tapahtuu havainnon kautta: semioosissa havainto jäsentyy merkeiksi ja muodostaa pohjan tulevalle havainnolle, joka vuorostaan jäsentyy merkeiksi, ja niin edelleen. Kuvio 3 esittää Anttilan semioottisesti uudelleen tulkitsemaa hermeneuttista spiraalia, jossa tämä todellisuudesta-nousevuus havainnollistuu. Perinteiselle saussureläiselle kaksijakoiselle merkille avautuu näin uusi asema kielen toiminnassa. Merkin jakautuminen merkitsimeen ja merkitykseen ei ole primaaria vaan johdettua: koodinluonteisuus seuraa siitä, että semioosi koko ajan muuttaa finaalista kausaatiota vaikuttavaksi (efficient) – Peircen termein – eli luo kieleen koodinluonteisuutta. Koodinluonne jää kuitenkin näennäiseksi, sillä omaa olemassaolon tasoaan syntyvälle merkitykselle ei ole. Se on edelleen merkki siinä kuin tulkitsemansakin merkki.

Kuvio 3. Anttilan uudelleentulkinta hermeneuttisesta spiraalista.

Kuvio 3. Anttilan semioottinen uudelleentulkinta hermeneuttisesta spiraalista (Anttila 1991: 11).

Malliin on kuitenkin tuotava mukaan myös kieltä käyttävä yhteisö sekä sen ja kielen välisten suhteiden rakenne. Vaikka periaatteessa, kuten Wittgensteinin Filosofisten tutkimusten esimerkeissä, kenen tahansa puhujan on täysin mahdollista käyttää mitä tahansa sanaa viittaamaan mihin tahansa ulkomaailman olioon – eihän mahdolliselle käytölle käyttöteorian kehyksessä aseteta etukäteisiä rajoja –, kielen käyttöä rajoittaa paitsi menneiden käyttöympäristöjen ja käyttötapojen historia, myös puhujayhteisön sisäinen valtarakenne suhteessa kieleen. Kieli, joka semioottisena, toiminnallisena viestinnällisten tapojen järjestelmänä on perusluonteeltaan joustava ja dynaaminen, on myös – vaikkakin luonteensa johdoksena, ei luonteeltaan kuten Saussure oletti – koodijärjestelmä, konventioon perustuva kahteen eri maailmantasoon kuuluvien olioiden tai entiteettien ristiinkytkentätaulu. Koodin syntyminen jatkuvasta tapahtumisesta luo dynaamiseen järjestelmään sen tarvitseman inertian, joka mahdollistaa viestinnän. Tämä inertia, muutoksia eli kaikkea kielellistä toimintaa kohtaava konservatiivinen vastarinta, sijoittuu samoihin sosiaalisiin rakenteisiin jotka tosiasiallisesti tuottavat kielen. Sen perusta on puhuvan yhteisön valtarakenteissa. Kenen tahansa ei ole mahdollista tehdä kielellä mitä tahansa, käyttää kieltä miten tahansa. Osin nämä valtarakenteet ovat kielenulkoisia, kuten puhujan ja kuulijan välisten sosiaalisten suhteiden dynamiikka, osin kielellisiä. Yhteisön merkityksen tuottamiseen kohdistuva säätely jäsentyy ei niinkään nimenomaisesti kielellisin kuin yleisemmin sosiaalisin tavoin, muttei välttämättä pidä odottaa kielen valtarakenteiden yhtenevän kielenulkoisiin valtarakenteisiin.

Historia on vallankin osatekijä. Toisilla sanoilla ja semanttisilla kentillä on joustavampi historia kuin toisilla. On paljon todennäköisempää yhteisön hyväksyä esimerkiksi sanan genre käyttö uudessa käyttötarkoituksessa kuin sanan kissa, sillä ns. sivistyssanoille ja yleensä tieteen käyttöön ajautuneille sanoille on odotuksenmukaista tulla määritellyksi kehyksessä, jossa niitä käytetään. Tämä ei ole ristiriidassa tieteelliseen kieleen perinteisesti liitetyn täsmällisyyshakuisuuden kanssa, päinvastoin: juuri koska tieteellisessä kielessä sanoilta odotetaan täsmällisyyttä, sanat tässä kehyksessä tulevat useammin merkitykseltään eksplikoiduiksi, mitä vastaanottaja osaa myös odottaa. Arkikielessä sen sijaan useimpien sanojen odotetaan toimivan uusissa tilanteissa (perheyhtäläisesti) samoin kuin vanhoissakin, sillä jatkuva sanojen määrittely johtaisi syntyneen (tai itse asiassa koko ajan syntyvän) koodin rekursiiviseen uudelleenkirjoittamiseen, joka tekisi nopeasti mahdottomaksi koodin käytön johonkin ulkoiseen, so. muuhun kuin koodin olemusta koskevaan tarkoitukseen. Historia painostaa sanoja merkitsemään mitä ne aiemminkin ovat merkinneet. Vaatii huomattavan paljon voimaa taivuttaa ne kurssiltaan merkitsemään jotakin muuta. Juuri tähän tarvittava voima on kielellistä valtaa.

Vaikka esitykseni onkin käsitellyt luonnollisen kielen semantiikkaa, sen laajentamista yleisemmäksi semiotiikan malliksi puoltaa ainakin se, että yhtenä tukipilarina oleva Peircen semiotiikka ei rajoitu luonnolliseen kieleen, ei edes elolliseen luontoon. Sovellettavuus toisaalta alempiin, kieltä evolutiivisesti perustavampiin viestintäjärjestelmiin, toisaalta mahdollisiin rinnakkaisiin kehityslinjoihin on toistaiseksi avoin kysymys. Vaikka Peircen mukaan merkkituotanto, semioosi, on yleinen ja perustava ilmiö, luonnollisen kielen semantiikasta tehdyt havainnot ovat evolutiivisesti niin korkealla tasolla, ettei sovellettavuudesta muihin viestintäjärjestelmiin voi suoraan päätellä mitään. Sen sijaan ylempään, kieleen (ehkä emergenttisesti) perustuvaan viestintäjärjestelmään eli kirjallisuuteen, täsmällisemmin genreihin eli kirjallisuudenlajeihin, olen mallin sovittanut (Nieminen 1996).

Kielen sisällä ratkaisevia mallia koskevia kysymyksiä ovat lapsen kielenkehitykseen ja tilanteisiin merkitysjärjestelmiin liittyvät seikat. Lapsen kielenkehityksen ja ei-essentialistisen semantiikan suhteesta olisi muotoiltava mitä seuraa käyttöteoriapohjaisesta semantiikan teoriasta, jotta hypoteesien ja sitä kautta koko teorian testaaminen kävisi mahdolliseksi, eli käyttöteoriapohjalta olisi luotava lapsen kielenkehitykselle odotuskehys, jonka avulla voitaisiin tarkastella mallin toimivuutta. Käyttöteorian voi katsoa antavan ainakin mahdollisuuden semantiikantutkimuksen empirisoimiseen, joskin käytännön ongelmat merkityksen tarkastelussa ovat samat: ei-essentialistisena malli poistaa kyllä erillisen merkitystason olettamisen tarpeen, mutta tarkoittamisen tarkastelu ei oikeastaan ole sen helpompaa, onhan aivan yhtä mahdotonta saada pitävästi selville ihmisen tarkoitusperiä kunkin ilmauksen suhteen kuin tietää, millainen idea hänellä näistä ilmauksista on mielessään niitä käyttäessään.

Lähteet

Anttila, Raimo

1980

Language and the Semiotics of Perception. – Irmengard Rauch, Gerald F. Carr (ed.): The Signifying Animal. The Grammar of Language and Experience. Indiana University Press, Bloomington. 263–283.

1991

Field theory of meaning and semantic change. – Günter Kellermann, Michael D. Morrissey (ed.): Diachrony within Synchrony. Language History and Cognition. Papers from the International Symposium at the University of Duisburg, 26–28 March 1990. Duisburger Arbeiten zur Sprach- und Kulturwissenschaft 14. Peter Lang, Frankfurt am Main. 1–64.

Eco, Umberto

1976

A Theory of Semiotics. Indiana University Press, Bloomington 1979.

1993

The Search for the Perfect Language. (Ricerca della lingua perfetta nella cultura europea.) Transl. James Fentress. Blackwell, Oxford & Cambridge (Mass.) 1995.

Hintikka, Jaakko

1982

Kieli ja mieli. Katsauksia kielifilosofiaan ja merkityksen teoriaan. Otava, Keuruu.

Hjelmslev, Louis

1943

Prolegomena to a Theory of Language. (Omkring sprogteorins grundlæggelse.) Transl. Francis J. Whitfield. The University of Wisconsin Press, Madison / London 1969.

Kuiri, Kaija

1996

Myikö katukauppias Hämeenkadun? – Aikalainen 3/1996: 27.

Liszka, James Jakób

1996

A General Introduction to the Semeiotic of Charles Sanders Peirce. Indiana University Press, Bloomington & Indianapolis.

Nellhaus, Tobin

1998

Signs, Social Ontology, and Critical Realism. – Journal for the Theory of Social Behaviour 28 (1998): 1: 1–24.

Nieminen, Tommi

1996

Kohti lukijan genrejä. Johdatusta semioottiseen lajiteoriaan. Tampereen yliopisto, yleinen kirjallisuustiede. Julkaisuja 30. Tampere.

Schaeffer, Jean-Marie

1989

Literary Genres and Textual Genericity. – Ralph Cohen (ed.): The Future of Literary Theory. Routledge, New York & London 1989. 167–187.

Shapiro, Michael

1991

The Sense of Change. Language as History. Indiana University Press, Bloomington & Indianapolis.

Short, T. L.

1981a

Semeiosis and Intentionality. – Transactions of Charles S. Peirce Society 17 (1981): 197–223.

1981b

Peirce’s Concept of Final Causation. – Transactions of Charles S. Peirce Society 17 (1981): 369–382.

1982

Life Among the Legisigns. – Transactions of Charles S. Peirce Society 18 (1982): 285–310.

Wittgenstein, Ludwig

1953

Filosofisia tutkimuksia. (Philosophische Untersuchungen.) Käänt. Heikki Nyman. WSOY, Juva 1981.

Vološinov, Valentin

1929

Kielen dialogisuus. Marxismi ja kielifilosofia. (Marksizm i filosofija jazyka.) Käänt. Tapani Laine. Vastapaino, Tampere 1990.

tommi dot nieminen at campus dot jyu dot fi