Tommi Nieminen
Hakusanat: sosiolingvistiikka, kielitieteen teoria, kielitieteen metateoria, emergenssi
Vastauksena Hanna Lappalaisen, Päivi Niemisen ja Johanna Vaattovaaran Kirjoituksia sosiolingvistiikasta -kirjan arvosteluun Virittäjässä 4/2000.
Koska arvostelu antaa kirjasta kokonaisuutena suopean yleisvaikutelman, en näe tarpeelliseksi puuttua kuin itseeni kohdistuneeseen, osin ansaittuun, osin teoreettisissa kysymyksissä kiistanalaiseen kritiikkiin.
Lähtiessäni kirjoittamaan artikkelia pidin
tähtäimessäni klassisen, 1960-luvulla syntyneen labovilaisen
sosiolingvistiikan ja uudemman, diskursiivisesti suuntautuneen
sosiolingvistiikan kontrastia. Kuten aina suuntauksia kontrastoitaessa,
erot korostuvat ja pienistäkin asioista tulee poleemisesti suuria.
Varsinaisesti pyrin kuitenkin keskittymään juuri suuriin asioihin,
suuntauksia erottavien teoreettisten ja metateoreettisten
lähtöoletusten eroihin. Yksinkertaistavuus
josta
artikkelini saa moitetta, ei näin ole vain asenteeni poleemisuutta
vaan myös ja ennen kaikkea yritys päästä todellisten
tehtyjen tutkimusten taakse, niiden taustalla vallitseviin oletuksiin,
jotka vaikuttavat tutkimuskokonaisuuden (ei pelkästään
tulosten vaan myös lähtöasetelmien) tulkintaan. Kukaan
käytännön kielentutkimusta harjoittanut ei milloinkaan
liene aidosti uskonut kielen konkreettisella tasolla olevan vaihteluton,
puhujasta toiseen samana toistuva monoliittinen kokonaisuus; siksenpä
näekään mieltä käydä etsimään
kritiikkini kohteita Labovia laajemmalti, voidaanhan Labovilta
löytää kaikki ne teoreettiset perusteet, jotka sitten
tutkimuksesta toiseen sellaisinaan toistuvat. Langue,
kielijärjestelmä, on korkean abstraktiotason yksinkertaistus,
jonka avulla yritettiin ymmärtää kielen toimintaa. Mutta
jos tämä yksinkertaistus sijoitetaan empiiriseen
sosiolingvistiseen tutkimukseen, tehdään samalla – niin
vähän kuin sitä eksplisiittisesti haluttaisiinkaan
myöntää – empiriaan nähden erikoisia oletuksia
puhuntaa selittävän abstraktiotason luonteesta.
Arvostelijoitteni mukaan variaation "tutkiminen on ollut varsin tuloksellista ilman kielen ontologian uudelleen pohtimista". Tätä en kiistä: ohikiitävän hetken ajan ihminen pysyy hengissä hirressäkin. Jos kuitenkaan teorian ja metodologian välille ei haluta ylitsekäymätöntä kuilua, joka lopulta tekisi tieteenteon mielettömäksi, teorian uudelleenpohdinta löydösten valossa ei ole vain mahdollista vaan välttämätöntä. Kuten artikkelissani totean, vaihtelua, joka sinänsä ansiokkaasti sosiolingvistiikassa nostettiin huomion keskiöön, ei saada sijoitetuksi sen paremmin kielijärjestelmään kuin puhuntaankaan kajoamatta nämä erottavan teorian perusteisiin tavalla, jonka seuraukset ovat vähintään yhtä kauaskantoisia kuin minun hahmottelemani. Vaarallisinta olisi silti jättää se kelluskelemaan metodien aavalle ulapalle teoreettisten valkamien ulottumattomiin: tutkimustuloksissahan on mieltä vain, jos ne sidostuvat ne selittävään teoriaan.
Tietenkään en kiistä näistä teoreettisista sudenkuopista piittamattomankaan tutkimuksen tuloksellisuutta, onhan lähtökohtanikin se, että sosiolingvistisen tutkimuksen omat tulokset osoittavat taustalla piilevän strukturalistisen kielenmallin heikkoudet. Näin variaation tarkasteleminen jotakin "normia vasten" kuten arvostelijani kertovat tehdyn käy päinsä – vaikka kuinkakin rajallisesti – jos etukäteen tiedetään verrokkinormin olevan tutkimuskohteen kannalta adekvaatti. Mutta miten se voidaan tietää? Strukturalistisen kielijärjestelmäajatuksen siirtäminen kielen realisaatioita, käytännössä siis puhuntaa, tutkivaan sosiolingvistiikkaan johtaa pahimmillaan siihen, että tutkimustulokset sanellaan jo tutkimusoletuksissa. Normia vasten tarkasteltaessa kadotetaan myös näkyvistä se, että variaatio itse asiassa koko ajan luo normeja, ei (vain) pura niitä. Kaiken kaikitenkin teorian ja käytännön joutuessa ristiriitaan jotakin on tehtävä: siirrytään siis reilusti abduktion kehään. Teorian – ehkä jopa metateorian – muuttaminen ei jää valinnaiseksi vaihtoehdoksi tai huomiseen siirrettävissä olevaksi ylellisyydeksi, vaan siitä tulee välttämätön pakko.
Labov, joka loi klassisen sosiolingvistiikan teoreettisen perustan – sikäli kuin sellaisesta lainkaan voi puhua erillään strukturalistisesta kieliteoriasta – ei vähimmässäkään määrin kyseenalaistanut Saussureltä perittyä jakoa kielijärjestelmään ja puhuntaan. Mutta jos järjestelmä strukturalistisessa teoriassa on sosiaalinen mutta autonominen, puhunta yksilöllistä ja ei-autonomista; ja jos sosiolingvistiikka (metodina) havaitsee puhunnassakin sosiaalisen järjestelmän; silloin teoria ja metodi ovat ristiriidassa. Perustaessaan variaationtutkimuksensa Saussuren strukturalistiselle mallille sosiolingvistit oikeastaan tekevät virheen, johon Saussure itse ei syyllistynyt: Saussure piti teoriansa seuraamuksineen vankasti kollektiivisella sosiaalisen merkityksen takaavalla tasolla, joka on määritelmällisesti puhunnasta riippumaton. (Aivan toinen kysymys on se, tarvitaanko järjestelmätasoa esitetyssä muodossaan lainkaan.) Sosiolingvistien tutkimuskohde sijoittuu tasolle, jota Saussure ei käsittele; silti kohteen annetaan ymmärtää käyttäytyvän kuten strukturalistinen teoria edellyttää.
Kaikkinaisen kielellisen vaihtelun reaalinen laajuus tuntuu jääneen kielitieteilijistölle hämäräksi, toisin kuin vaikkapa päivittäin käsiin lakoavan arkitodellisuuden kanssa painiskeleville foneetikoille. Vaihtelun tuntemattomaksi jäämistä selittänee viime kädessä se, että kielitieteellisen tutkimuksen apukäsitteistö itsessään on varsin abstraktia. Niinpä morfologi pitää "reaalisena" tai "aktuaalisena" suomen essiivin sijapäätettä -na, vaikka näin esitettynä pääte koostuukin foneemeista, jotka jo voimakkaasti abstrahoivat alla vallitsevaa todellisuutta. Abstraktioissa sinänsä ei ole hävettävää, koska ilman niitä ei tulla toimeen: on vain muistettava olla sekoittamatta niitä ja konkretiaa.
Asenne strukturalistisessa sosiolingvistiikassa onkin se, että kun järjestelmä on postuloitu, se voidaan unohtaa: se pysyy "siellä jossakin" takaamassa kaiken toimivan. Oleellisempi ja kiintoisampi kysymys on kuitenkin se, miten järjestelmä voi syntyä, olla olemassa ja vaikuttaa puhuja-kuulijoihin ja puhuntaan. Strukturalistit (klassinen sosiolingvistiikka mukaan lukien) näkevät variaation sinä keskipakoisena voimana, joka rapauttaa ja koko ajan uhkaa tuhota vallitsevan järjestelmän: niinpä vaihtelu muodostaa (kielenulkoista) selitystä vaativan ongelman. Tuskin mikään kuitenkaan on luonnollisempaa kuin vaihtelu! Jos viisi miljoonaa suomalaista pannaan tekemään jotakin, he tekevät sen kukin eri tavalla – tai jolleivat tee, samankaltaisuudet, eivät eroavuudet, vaativat selitystä. Mitä samankaltaisempaa tai keskinäisiksi samankaltaisuuksiksi ryhmittyneempää toiminta on, sitä vahvempia on selittävien tekijäin oltava. Ei siis vaihtelu vaan kielijärjestelmä on selittämisen tarpeessa. Variaatio on vallitseva luonnontila, josta järjestelmää luovat keskihakuiset voimat auttavat nousemaan.
Tässä Cameronkin (1990) astuu kuvaan. Syyni ylipäätään nostaa hänet esille kaikkien muiden nykysosiolingvistien joukosta oli se, että hän artikkelissaan hahmottelee sosiolingvistiikkaa, joka ei häkelly vaikkapa poliittisen korrektiuden (PC) tapaisen, järjestelmää tietoisesti muuttamaan pyrkivän intentionaalisesti keskihakuisen ilmiön edessä. Kielenhuolto, PC mukaan lukien, on kielijärjestelmää luovien keskihakuisten voimien jatkumon rationaalinen ääripää.
En näekään itseäni, kuten arvostelijat esittävät, varsinaisesti dialogistiksi tai vološinovilaiseksi – metateoriani pohjautuu pikemmin Peirceen ja Wittgensteiniin. Vološinovin valitsin teoriakontrastiini ennen kaikkea siksi, että hänen asemoitumisensa kielitieteilijäksi pikemmin kuin kielifilosofiksi sekä hänen valmiiksi kirjoitettu Saussure-kritiikkinsä – jonka sellaisenaan voin allekirjoittaa – tekee hänestä kielitieteilijälle helpommin lähestyttävän ei niinkään metateoreetikkona kuin teoreetikkona. Toki en silti väitä dialogismin (ainakaan venäläisessä alkumuodossaan) tarjoavan kielitieteilijälle sellaista metodologiaa, johon strukturalismin näppärästi voisi päivittää. Metateoreettiset, teoreettiset ja metodologiset kysymykset valitettavasti jouduttaneen ratkomaan kukin tahollaan, silti nämä toisiinsa sidostaen. Vakavin virhe olisi jättää nämä välttämättömät tieteentekemisen tasot keskenään ristiriitaisiksi.
Osin kiistatta ansaitsemani, osin kovasti keskusteluttavan kritiikin keskeltä silmääni pistää epiteetti, jonka taas kerran havaitsen syyttä suotta ansainneeni: niin leppeä ja lauhkea ihminen kuin olenkin, aina vain minua provosoivaksi moititaan – hurjimmillaanhan minua on (FiCLAn syksyn laivaseminaarissa) syytetty talvisodan sytyttämisestä!